Uppsalan evankeliumikirja
Uppsalan evankeliumikirja on Uppsalan yliopiston kirjastosta löytynyt evankeliumikirja, joka sisältää vanhinta tunnettua suomenkielistä tekstiä.[1] Teksti tunnetaan nimellä Uppsalan evankeliumikirjan katkelma, ja sen vanhimmat osat on ajoitettu vuosille 1537–1541, nuorimmat 1541–1544.[1] Näin ollen se lukeutuu niin sanottuihin esiagricolalaisiin teksteihin.[1] Käsikirjoitus koostuu 12 lehdestä, joilla on suomenkielistä tekstiä molemmin puolin.[1] Katkelman kirjoittajaa ei tiedetä, mutta varmaksi voidaan sanoa, ettei se ollut Mikael Agricola, eikä Westhin koodeksin laatija.[1] Tekstiin sisältyy ilmeisesti eri-ikäisiä osia.[1] Käsikirjoituksessa ei ole alkuperäisiä lehti- tai sivunumeroita, mutta myöhemmin lehdet on numeroitu lyijykynällä arabialaisin numeroin.[1]
Katkelman historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Katkelman lehdet löytyivät vuonna 1921. Lehdissä on melkoinen määrä tuholaisten tekemiä pieniä reikiä, mutta niistä huolimatta teksti on säilynyt melkein kauttaaltaan luettavana. Sidos, jonka kansien sisästä käsikirjoitus löytyi, on aikoinaan kuulunut valtaneuvos Hogenskild Bielken kirjastoon. Kun Bielke vuonna 1605 mestattiin Tukholmassa, hänen kirjastonsa ja käsikirjoituskokoelmansa takavarikoitiin kruunulle, ja pääosa aineistosta lahjoitettiin myöhemmin Uppsalan yliopistolle. Käsikirjoituksella ei siis alun perin ole ollut erityistä yhteyttä Uppsalaan.[1]
Suomenkielisen käsikirjoituksen löytäjä, ylikirjastonhoitaja Otto Walde kirjoitti löytövuonna Bielken kirjakokoelmasta artikkelin, jossa hän kommentoi myös suomenkielistä käsikirjoitusta. Kansitäytteestä löytyneen käsikirjoituksen kielen perusteella Walde arveli, että kirja olisi sidottu vuoden 1550 tienoilla Turussa, jossa nuori Bielke opiskeli Mikael Agricolan johdolla vuosina 1547–1551. Sidokseen kuuluvan esilehden etupuolella on muistiinpanoja ja vuosiluku 1549. Kääntöpuolella on Hogenskild Bielken nimi.[1]
Vertailtuaan käsikirjoitusta Mikael Agricolan lähettämiin kirjeisiin ja eräisiin muihin käsikirjoituksiin Walde piti mahdollisena, että evankeliumikirjan katkelma olisi Agricolan käsialaa. Samassa yhteydessä hän arveli, että myös Westhin koodeksi olisi Agricolan työtä. Lopuksi hän kuitenkin totesi, että asia voisi varmistua vain kielellisten vertailujen perusteella. Walde ei osannut suomea, joten hän jätti vertailut muiden tehtäväksi.[1]
Todennäköisin paikka sidonnalle on kuitenkin Tukholma, jossa oli kirjapaino ja jossa suomea oli käytetty seurakunnan toiminnassa jo vuodesta 1533 alkaen. Käsikirjoituksia myös epäilemättä laadittiin Tukholmassa paikallisen seurakunnan tarpeisiin, koska painettuja suomenkielisiä teoksia alkoi tulla tarjolle vasta 1540-luvulla. Näihin ensimmäisiin teoksiin ei kuitenkaan kuulunut evankeliumikirjaa, joten sellaisen käsikirjoitukselle olisi suomenkielisellä papilla ollut käyttöä aina Paavali Juustenin Messun ilmestymiseen asti.[1]
Katkelman käännöspohja[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Katkelma on käännetty ruotsista, mutta siitä on kiistelty, mihin ruotsalaiseen raamatunkäännökseen suomalainen teksti perustuu. Katkelmaa ensimmäisenä tutkinut Aarni Penttilä arveli, että tekstit olisi suomennettu pääasiassa vuoden 1526 ruotsalaisesta Uudesta testamentista, mutta jotkin kohdat näyttivät perustuvan pikemmin vuoden 1541 ruotsalaiseen Raamattuun. Ainoa lähde vuoden 1526 ruotsalainen Uusi testamentti ei kuitenkaan voinut olla, sillä evankeliumikirjaan sisältyy myös katkelma Vanhan testamentin apokryfikirjoihin kuuluvasta Viisauden kirjasta. Joka tapauksessa vain pieni osa tutkitusta aineistosta viittasi vuoden 1541 Raamattuun. Latinankielisen Vulgatan vaikutusta voi tekstissä havaita siellä täällä, mutta Martti Lutherin saksankielisten tekstien käytöstä ei löydy yhtään varmaa todistetta. Evankeliumikirjan suomennoksia on verrattu myös Uuden testamentin kreikankieliseen tekstiin ja Erasmus Rotterdamilaisen latinankieliseen käännökseen, mutta vertailussa ei ole tullut esiin mitään sellaista, mitä voisi pitää luotettavana todisteena näiden tekstien käytöstä.[1]
Katkelman ikä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Käännöspohjan selvittelyyn on liittynyt kysymys käsikirjoituksen iästä. Koska toinen katkelmaan sisältyvistä kollehtarukouksista on suomennettu Olavus Petrin Messun vuoden 1537 painoksesta, kirjoitusvuosi voi olla aikaisintaan 1537. Samaan latinankieliseen esikuvaan perustuva rukous löytyy myös Agricolan Rucouskiriasta, mutta vertailu osoittaa, että kysymys on kahdesta eri tekstistä. Agricolan käännös perustuu melko suoraan Missale Aboensen vastaavaan rukoukseen, mutta evankeliumikirjan tekstissä näkyvät Olavus Petrin laajennukset. Tekstien vertailu Agricolan Rucouskirian vastaaviin osiin todistaa kiistattomasti, ettei niiden välillä vallitse mitään suoranaista riippuvuussuhdetta, vaan mahdolliset yhtäläisyydet perustuvat yhteisten lähtötekstien käyttöön.[1]
Varman takarajan käsikirjoituksen iälle asettaa sen löytöhistoriaan liittyvä tosiseikka: käsikirjoitus on löytynyt kirjan kansitäytteestä, ja sidokseen kuuluvalla esilehdellä oleva vuosiluku osoittaa, että sidos on tehty viimeistään vuonna 1549.[1]
Käsikirjoituksen ikää on pyritty määrittämään myös vesileimatutkimuksen avulla, minkä mukaan käsikirjoituksessa käytetty paperi olisi peräisin vuosilta 1534–1537. Tämä sopii yhteen sen havainnon kanssa, että toinen käsikirjoitukseen sisältyvistä kollehtarukouksista on suomennettu vuonna 1537 painetusta ruotsalaisesta messukirjasta.[1]
Sekä vesileimojen että sisällön perusteella on täysin mahdollista, että käsikirjoituksen vanhimmat osat on laadittu jo 1530-luvun puolella.[1]
Katkelman kieli[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Katkelman kieli on yleisluonteeltaan länsisuomalaista, jopa lounaismurteista. Tämä on odotuksenmukaista, sillä jonkinlainen kirkollinen yleiskieli oli suullisessa muodossa kehittynyt varmasti jo keskiajan tärkeimmässä kaupunkikeskuksessa Turussa.[1]
Lounaismurteisiin viittaavista piirteistä merkittävin on konsonanttien p, t, k, s erikoisgeminaatio (noppia ’nopea’, ussiasti ’usein’), josta evankeliumikirjan katkelmassa on lukuisia esimerkkejä. Vastaavia geminaatiotapauksia on myös Westhin koodeksissa, mutta Agricolan teoksista niitä ei juuri ole. Geminaatiotapausten tunnistamisen tekee kuitenkin hankalaksi ortografian yleinen horjuvuus. Siihen nykyiseen käytäntöön, jonka mukaan pitkää äännettä merkitään johdonmukaisesti kahdella kirjaimella ja lyhyttä yhdellä, päästiin vasta 1800-luvulla. Vanhimmassa kirjakielessä on runsaasti poikkeuksia molempiin suuntiin.[1]