Tuuba

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Tuuba
3-venttiilinen, ranskalainen vanha tuuba.
Soitinryhmä vaskipuhaltimet
Alkuperämaa / -alue Preussi, 1835
Soittimen ääniala Range tuba.png
Liittyvä musiikin tyylilaji klassinen musiikki
Samankaltaisia soittimia trumpetti, käyrätorvi, pasuuna, altto-, tenori- ja baritonitorvet

Tuuba on vaskipuhallinperheen matalaäänisin jäsen. Sen ääniala on noin C2–f1. Tuubia valmistetaan pääosin B-, C-, Es-, ja F-vireisinä. Näistä B- ja C-soittimia kutsutaan kontrabassotuubiksi ja Es- ja F-soittimia bassotuubiksi. Kontrabassoinstrumenttien käyttökelpoinen rekisteri liikkuu matalammalla kuin bassotuubien, jotka soivat paremmin korkeassa rekisterissä.

Soittimen historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Erilaisia bassosoittimia on ollut läpi historian käytössä. 1500-luvulta periytyvää sinkki-nimistä vanhaa soitinta pidetään yleisesti varhaisimpana tuuban esi-isänä. Se oli nahalla päällystetystä puusta valmistettu, kuudella läpällä varustettu soitin. Harvinainen basso-sinkki korvattiin usein serpentillä[1].

Moritzin ja Wieprechtin alkuperäinen F-tuuba vuodelta 1835

Fagotin muotoinen bassotorvi kehitettiin parantamaan serpentin puutteita 1800-luvun alussa. Bassotorvessa on suuri metallinen kaikusuppilo, mutta se oli soinnillisesti epätasainen.

Irlannissa kehitti soitinseppä Joseph Halliday soittimen nimeltä ofikleidi. Ofikleidille haettiin patentti 1817[2], ja soitin levisi laajalti käyttöön Euroopassa. Johann Gottfried Moritz haki 1835 Preussissa patenttia viisiventtiiliselle F-vireiselle bassotorvelle, jota pidetään modernin soittimen ensimmäisenä versiona. Tuuba on nykyisen sinfoniaorkesterin ainoa soitin, jonka tarkka syntymäpäivä on tiedossa: 12.9.1835.[3]

Suomessa tuuba määrättiin keisarillisella asetuksella Suomen armeijan soittimeksi 1861. Tuubansoiton opiskelu oli sidoksissa sotilassoittokuntiin 1970-luvulla saakka. Vapaapalokuntien, suojeluskuntien ja puhallinorkestereiden historiassa tuuba esintyy jo 1800-luvulla. Sibelius-Akatemia valitiin tuubansoiton opettaja 1974.

Tuuba nykyisin[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

F-tuuba vuodelta 1900 (vas.) ja 2004.

Tuuba on ottanut asemansa sinfoniaorkesterissa nopeammin kuin mikään soitinlähde? – vajaassa kahdessa sadassa vuodessa se on kehittynyt bassotorven prototyypistä nykyiseen asemaansa vaskisektion pohjana.

Tuuban toimintaperiaate on sama kuin kaikissa vaskisoittimissa: huulet saavat suukappaleen avulla ilmapatsaan värähtelemään soittimen sisällä, ja venttiilikoneistolla muutetaan ilmapatsaan pituutta. Pituudenvaihtelut aistitaan äänenvaihteluina. Venttiilien lukumäärä vaihtelee kolmesta seitsemään. Venttiilikoneiston suhteet ovat samat kaikissa vaskisoittimissa ensimmäisen kolmen venttiilin osalta – niillä voidaan tuottaa koko kromaattinen asteikko. Loput venttiilit ovat soitinkohtaisia ja auttavat pääasiassa virepuhtauden ja resistanssin optimoinnissa.

Tuuban ääni on soittimen rakenteesta johtuen pyöreä ja pehmeä, kovemmilla äänenvoimakkuuksilla äänestä tulee läpitunkevan peltinen. Tuuban rakenne on tasaisesti laajeneva, toisin kuin pasuunalla tai trumpetilla (vrt. kooninen). Tästä seuraa, että kovaa soitettaessa tuuban ääni menettää sonoriteettinsa, toisin kuin kooniset soittimet. Toisaalta tuuban dynaaminen skaala on huomattavan laaja ennen kuin sonoriteetin aiheuttavat formantit peittyvät.

Orkesteripartituureissa tuuban nuotinnus on usein kirjoitettu C-vireiselle tuuballe, mutta B- ja Es-kirjoitetut tuubastemmat eivät ole harvinaisia. Klassisissa sinfoniaorkesterin teoksissa tuubisti ei soita minuuttimääräisesti paljon seurauksella, että soittajan soittoherkkyys, ansatsi, tulee olla hyväselvennä.

Tuuban muunnoksia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tuubasta kehitettyjä muunnoksia ovat mm. sousafoni ja helikoni. Niitä käytetään etenkin marssisoitossa, jossa äänen täytyy kuulua pitkälle. Niiden putken paksuin osa kiertää soittajan ympäri, soittaja on ikään kuin torven "sisällä".

Tunnettuja tuubisteja[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomalaisia tuubisteja[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Simo Finni (Kansallisooppera)
  • Tarja Hakonen (Hyvinkään musiikkiopisto)
  • Miika Jämsä (Kaartin soittokunta)
  • Petri Keskitalo (Helsingin kaupunginorkesteri, HKO)
  • Eero Kolari (Tampereen konservatorio, TAMK)
  • Harri Lidsle (Sinfonia Lahti)
  • Harri Miettunen (Tampere Filharmonia)
  • Gösta Möller (1920-2009)
  • Antto Pesonen (Kaartin soittokunta)
  • Juha Salmela (Lahden konservatorio, LAMK)
  • Aleksi Saraskari (Pohjois-Kymen musiikkiopisto)
  • Eino Takalo-Eskola
  • Ari Varpula (Joensuun kaupunginorkesteri)

Esimerkkejä tuuban käytöstä taidemusiikissa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Orkesteriteokset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sooloteokset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Katso myös Luettelo tuubakonsertoista.
  • Gregson, E: Konsertto tuuballe ja puhallinorkesterille
  • Paul Hindemith: Sonaatti tuuballe ja pianolle
  • E. Madsen: Sonaatti tuuballe ja pianolle
  • Penderecki, C: Capriccio
  • John Williams: Tuubakonsertto
  • Vaughan Williams, R: Konsertto tuuballe ja orkesterille f-molli

Tuubaosuuksia muissa teoksissa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Tuuba.
  1. Kaarina Turtia: Sivistyssanat, s. 896. Otava, Helsinki 2001.
  2. Salmela. Juha (1989. Bassotuuba. Sibelius-akatemian mus.kand. tutkinnon kirjallinen työ.
  3. Saraskari, Aleksi (1988): Tuubansoiton perusteita. Opinnäytetyö. Päijät-Hämeen konservatorio. Lahti. cit. Suomen Pasuuna- ja Tuubaseua. SuPatus [1]