Hector Berlioz

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Hector Berlioz vuonna 1863.

Louis Hector Berlioz (11. joulukuuta 1803 La Côte-Saint-André – 8. maaliskuuta 1869 Pariisi) oli ranskalainen säveltäjä, kapellimestari ja musiikkikirjailija. Hän kehitti merkittävällä tavalla soitinnusta ja loi johtoaihetekniikan. Berliozilla ei ollut oppilaita eikä hän myöskään muodostanut koulukuntaa. Selvimmin hänen vaikutuksensa näkyy myöhempien romantikkojen orkesterin käytössä.

Elämä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Louis Hector Berlioz syntyi Ranskassa 11. joulukuuta 1803 La Côte-Saint-Andrén kaupungissa lähellä Lyonia. Berliozin isä oli arvostettu lääkäri, ja hän tarjosi pojalleen laajan yleissivistyksen ja tartutti tähän palavan antiikki-innostuksen. Hän opetti pojalleen musiikkia mutta asetti päämääräksi lääkärinammatin. Berlioz soitti taitavasti huilua ja kitaraa ja alkoi varhain säveltää pienille kamarimusiikkiyhtyeille.

Lääketieteen opinnot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Berlioz nuorena. Émile Signolin maalaus vuodelta 1832.

Vuonna 1821 Berlioz lähti Pariisiin harjoittamaan isänsä mieliksi lääketieteen opintoja, mutta vuoden opintojen jälkeen hän siirtyi takaisin musiikkin pariin ja siirtyi Pariisin konservatorioon opiskelemaan musiikkia. Hän kävi usein oopperassa, joten hän pääsi konservatoriossa Jean-François Lesueurin luokalle ja opiskeli myös Antonín Reichan ja Luigi Cherubinin johdolla, jotka yrittivät hillitä hänen itsepäistä luonnettaan. Kuitenkin Berliozia voidaan pitää pitkälti itseoppineena säveltäjänä. Tärkeimpiä esikuvia olivat Ludwig van Beethoven ja Carl Maria von Weber, joiden musiikin arvon Berlioz ymmärsi nopeammin kuin aikalaisensa.

Ensimmäiset sävellykset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Berlioz kirjoitti ensimmäisen partituurinsa Kahdeksan kohtausta Faustista vuonna 1828 26-vuotiaana. Hän ei kuitenkaan ollut tyytyväinen teokseensa vaan poisti sen julkisuudesta. 18 vuotta myöhemmin hän käytti sen aineistoa draamallisessa legendassa Faustin tuomio. Berliozin musiikkiopinnot johtivat välirikkoon hänen perheensä kanssa. Saadakseen vanhempansa vakuuttumaan valitsemastaan urasta, hän kilpaili neljä kertaa Rooman-palkinnosta, jonka viimein voitti vuonna 1830.

Samana vuonna Berlioz rakastui irlantilaiseen näyttelijättäreen Harriet Smithsoniin. Rakkaus oli yksipuolista ja epätoivoista, ja se oli ajaa Berliozin mielipuolisuuden rajoille, mutta hän sai kantaattinsa Sardanapale valmiiksi ja voitti Rooman-palkinnon heinäkuussa keskellä vallankumousta. Harriet Smithsonin kautta Berlioz löysi mm. William Shakespearen, joka kuului eurooppalaisen romanttisen liikkeen keskeisiin innoittajiin. Samaan aikaan hän myös viimeisteli Fantastisen sinfoniansa, jonka kantaesitys oli joulukuussa 1830. Hänen uralleen ja musiikkinsa tulevaisuudelle ratkaisevaa oli Franz Lisztin läsnäolo.

Vaikka Berlioz oli omistautunut säveltämiselle, hän oli aloittanut kriitikonuransa jo vuonna 1823, 20-vuotiaana.

Rakkaus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Berliozin lähtiessä Italiaan olivat välit perheen kanssa taas kunnossa. Berlioz oli kihlautunut lahjakkaan pianistin Marie Moken kanssa. Hän vietti seuraavat 18 kuukautta Italiassa, solmi uusia tuttavuuksia, mietiskeli paljon, teki muistiinpanoja ja sävelsi melodioita, joita myöhemmin käyttikin. Hän tunsi silti ajan menneen hukkaan sävellystyön kannalta. Berliozin morsian purki kihlauksen ja avioitui rikkaan pianotehtailijan Camille Pleyelin kanssa. Kuultuaan tästä Berlioz lähti takaisin Ranskaan ja aikoi kostaa pettymyksensä. Hän kuitenkin luopui suunnitelmastaan ja palasi Roomaan. Noin vuoden ajan hän työskenteli sävellysten parissa ja sai valmiiksi kaksi alkusoittoa, Kuningas Lear ja Rob Roy.

Avioliitto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Hector Berlioz.

Vuoden 1833 alussa Berlioz rakastui uudelleen Harriet Smithsoniin, ja he avioituivat lokakuussa 1833.

Vuonna 1834 violisti Niccolò Paganini tilasi Berliozilta alttoviulukonserton. Tulokseksi syntyi sinfonia alttoviululle ja orkesterille Harold Italiassa op. 16. Nähtyään teoksen luonnoksia Paganini päätti, että hän ei halua esittää teosta, koska soolo-osuudessa on liikaa taukoja, mutta kun hän kuuli teoksen vuonna 1838, hän ylisti Berliozia neroksi ja lahjoitti tälle 20 000 frangia.

Vuonna 1837, 35-vuotiaana, Berlioz sävelsi Suuren kuolinmessun eli requiemin op. 5. Messu oli alun perin omistettu vuoden 1830 vallankumouksen sankarien muistolle, sittemmin eräälle Algerian valloitussodassa kaatuneelle ranskalaiskenraalille. Teos sai huomattavan menestyksen kantaesityksessään vuonna 1837, ja se toi Berliozille sekä kunniaa että vihamiehiä. Jo sitä säveltäessään vuonna 1836 Berlioz oli aloittanut oopperan Benvenuto Cellini op. 23. Librettoa laativat Auguste Barbier ja Alfred de Vigny. Berlioz sai lisää julkisuutta sinfonialla Grande Symphonie funèbre et triomphale op. 15, joka oli tarkoitettu esitettäväksi ulkosalla ja siksi kirjoitettu sotilasorkesterille. Sitä ihaili myös Richard Wagner, joka tuolloin oli Pariisissa. Samana vuonna Berlioz kirjoitti sinfonian Romeo ja Julia op. 17. Tästäkin teoksesta tuli suosittu.

Konserttimatkat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Berlioz matkusteli paljon ympäri Eurooppaa johtamassa teoksiaan vuodesta 1842 lähtien. Hän vieraili mm. Wienissä, Englannissa, Moskovassa, Budapestissa ja Venäjän kaupungeissa, ja hänen sävellyksensä herättivät ajoittain suurta innostusta.

Matkoillaan Berlioz sävelsi uusia teoksia ja jatkoi työtään kriitikkona ja musiiikkikirjailijana. Kaikkialla hänellä oli niin kannattajia kuin vihamiehiäkin. Hän julkaisi vuonna 1843 soitinnuksen oppikirjan Grand Traité d'Instrumentation et d'Orchestration Modernes op. 10. (Richard Strauss muokkasi teoksesta vuonna 1905 laajennetun version, jossa esiteltiin uusia soittimia.) Vuonna 1856 Berlioz julkaisi tutkielman Art du Chef d'Orchestre, joka käsittelee kapellimestarin työtä.

Tuottelias kausi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Hector Berlioz.

Vuonna 1846 hän muokkasi uudelleen jo mainitun nuoruudenteoksensa Kahdeksan kohtausta Faustista, mutta Faustin tuomio op. 24 ei menestynyt vaan sai viileän vastaanoton, Berliozin oli pakko lainata rahaa ihailijaltaan. Hän matkusti Venäjälle, jossa hänen konserttinsa menestyivät.

Vallankumouksen aikana vuonna 1848 Berlioz vieraili Lontoossa ja valloitti yleisöään myös sillä, ettei esittänyt omaa musiikkiaan. Hän sävelsi uuden teoksen, Te Deumin. Tämän jälkeen Berlioz palasi Ranskaan, perusti orkesterin ja sävelsi kaksi laulukokoelmaa kaksoiskuorolle ja kolmelle kuorolle. Näihin aikoihin Berlioz alkoi myös kirjoittaa kuuluisaa muistelmateostaan.

Samana vuonna Berlioz palasi Lontooseen lähinnä Ranskan poliittisen tilanteen vuoksi. Liszt oli johtanut Saksassa Benvenuto Cellinin, ja menestys oli suuri. Tämän rohkaisemana Berlioz uskalsi esityttää oopperan Lontoossa vuonna 1853, mutta esitys joutui sabotaasin kohteeksi.

Kaksikymmentä seuraavaa vuotta jatkuivat miltei samankaltaisina. Berlioz sävelsi ja esitti teoksiaan. Pariisissa vastaanotto oli välinpitämätön ja yleisö jopa vihamielinen. Ulkomailla sävellykset taas nousivat suureen suosioon. Vuonna 1854 teos Kristuksen lapsuus op. 25 sai Pariisissa myönteisen vastaanoton sekä innokkaita kannattajia.

Seuraavana vuonna hän johti Te Deuminsa ja alkoi säveltää oopperaa Les Troyens op. 29 ruhtinatar Caroline de Sayn-Wittgensteinin kehotuksesta. Troijalaisiin hän valoi muistojaan, vaelluusvuotensa Italiassa, Shakespeare-luentansa ja etenkin suuren rakkautensa ainoaan poikaansa, koska tästä sävellyksestä oli määrä tulla hänen musiikillinen testamenttinsa.

Viimeiset vuodet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Berlioz uskoi, että hänen tuotteliaisuutensa oli jo ehtymässä. Hän oli Ranskan akatemian jäsen, konservatorion kirjastonhoitaja, tunnettu kirjoistaan sekä artikkeleistaan ja nuorten muusikkojen esikuva.

Belioz sävelsi viimeiseksi suurteokseksi jääneen oopperansa Béatrice ja Bénédict op. 27 vuonna 1862. Aihe on peräisin William Shakespearen komediasta Paljon melua tyhjästä. Berlioz johti kantaesityksen. Erään arvostelijan mielestä tämä oli herkin ja hienostunein koominen ooppera, mitä oli kirjoitettu sitten Mozartin päivien. Kolme vuotta myöhemmin, vuonna 1865, Berlioz menetti rakkaan poikansa. Vuonna 1867 hänellä lähti Venäjän-kiertueelle. Kaksi vuotta myöhemmin Berlioz kuoli sydänkohtaukseen Pariisissa 66-vuotiaana.

Teokset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Berliozin tuotanto käsittää vain nelisenkymmentä teosta, mutta jokainen sävellys persoonallisen ajattelun ainutkertainen ja yksilöllinen ilmentymä. Berliozia voidaan pitää ensimmäisenä suurena eurooppalaisena romanttisena säveltaiteilijana ja romantikon prototyyppinä. Berlioz löysi jo nuorena Carl Maria von Weberin ja silloin hyvin vähän soitetun Ludwig van Beethovenin, jonka partituureja hän tutki hyvin kiihkeästi, tunkeutui Beethovenin ajatusmaailmaan viimeisiä jousikvartettoja myöten, mikä oli niihin aikoihin harvinaista. Innoittajia olivat myös Shakespeare ja Johann Wolfgang von Goethe. Shakespeare avasi Berliozille uuden maailman.

Berlioz ymmärsi musiikin mahdollisuudet uuden romanttisen tuntemistavan välineenä. Vaikka hän oli musiikinhistorian mestarillisimpia soitintajia, häntä on usein syytetty liiasta mammuttimaisuudesta eli "orkesterimekastuksesta". Berlioz ei kuitenkaan piitannut syytöksistä vaan vastasi:

”Ennakkoluulojen mukaan suuret orkesterit ovat meluisia, mutta jos kokoonpano on oikeanlainen ja orkesteria johdetaan kunnolla ja jos se soittaa kunnon musiikkia, on oikea käsite voimallinen."

Syytökset johtuivat ainakin Berliozin suurista orkesteri- ja laulajakokoonpanoista: esimerkiksi merkittävässä kirkkomusiikkiteoksessaan requiemissä hän vaati kaksisataapäisen kuoron lisäksi 190 soittajan orkesteria sekä 110 jousisoittajan lisäksi tuomiokirkon neljään nurkkaan sijoitettiin vaskiyhtyeet sekä kahdeksan patarumpalia. Näin suurellinen kokoonpano tarjosi aihetta lukuisiin pilapiirroksiin.

Berlioz oli alusta alkaen kypsä taiteilija ja tiensä tunteva säveltäjä. Tämän huomaa mm. varhaisesta suurteoksesta Kahdeksan kohtausta Faustista, joka lienee musiikinhistorian vaikuttavimpia varhaisteoksia. Onnistuneen muodon kriteerinä Berliozille oli se, pitääkö kappale esityksessä kuulijan huomion yllä ja onko se sopivan pitkä suhteessa ainekseen.

Berlioz kohdisti luomiskykynsä useimmiten orkesterimusiikkiin ja sävelsi joukon hankalasti luokiteltavia, sinfonian, kantaatin ja oopperan välimaastoon sijoittuvia mestariteoksia. Vähitellen painopiste siirtyi draaman suuntaan.

Berliozin soinnutus ei ole kenties yhtä uskaliasta kuin edistyneimmillä romantikoilla. Berliozin musiikista löydetään myös ajoittain tietynlaista vaatimattomuutta, mutta kaikki mitä hän kirjoitti, on kiehtovaa musiikkia, joka näkemyksellisyys ja keinovarat viittaavat pitkälle tulevaisuuteen. Berliozin harmoninen ajattelukin kehittyi hänen vanhetessaan yhä epäsovinnaisemmaksi.

Kokonaisia oopperoita Berliozilta on säilynyt vain kolme kappaletta Benvenuto Cellini, renessanssi-ilottelu, joka perustuu Cellinin muistelmiin, 5-näytöksinen Troijalaiset sekä koominen ooppera Béatrice ja Bénédict.

Berlioz kuitenkin tunnettiin pitkän aikaa paremmin kapellimestarina kuin säveltäjänä. Berliozin sävellystyöhän vaikuttivat mm. Beethoven ja Shakespeare, sekä vuonna 1828 Gérard de Nervalin Alku-Faustin käännös tarjosi aiheen teokseen Kahdeksan kohtausta Faustista. Berliozin Fantastinen sinfonia lienee hänen tunnetuin ja suosituin sävellyksensä, mutta myös Suuri kuolinmessu eli requiem niitti suosiota. Théophile Gautier'n runoihin sävelletty laulusarja Kesäöitä op. 7 lauluäänelle ja pianolle (tai orkesterille) kuuluu arvostetuimpiin ranskankielinen yksinlauluteoksiin.

Vaikka Berlioz sävelsi vain kolme oopperaa, on jokainen niistä rakennettu kuin näytelmä, ja esimerkiksi laulusarja Kesäöitä havainnollistaa, kuinka määrätietoisesti Berlioz sulautti yhteen musiikin ja draaman. Berliozin melodiat saattavat hämmentää, koska niistä puuttuvat rytmin liikkeet ja käänteet, joita on totuttu odottamaan.

Teoksia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Oopperoita[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Muita sävellyksiä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kirjoja[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Hector Berlioz.