Terpodion
Terpodion on saksalaisen Johann Buschmannin vuonna 1816 kehittämä kitkaidiofoninen soitin.[1]
Toimintaperiaate[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Ulkoisesti soitin muistuttaa taffelipianoa. Soittimessa on puinen sylinteri, joka käsitellään hartsilla ennen soittoa. Sylinteri saadaan pyörimään polkimella. Koskettimia paineltaessa mokkanahalla tai huovalla päällystetyt kitkatangot koskettavat sylinteriä. Värähtelemään saatu tanko on kosketuksissa niiden alapuolella oleviin puisiin äänipuihin, jotka ovat eri kokoisia. Äänenvoimakkuutta säädellään koskettimien painallusvoimakkuudella.[2]
Soittimen äänensävyä on kuvattu melodeonin, lasiharmonikan ja eräiden puhallinsoittimien kaltaiseksi. Buschmann suositteli soitinta käytettäväksi hitaisiin koraaleihin ja adagioihin.[2]
Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Lasiharpun soittajana aikanaan tunnettu Buschmann alkoi työskennellä terpodionin parissa 1805, samana vuonna, jolloin Johann Christian Dietz oli saanut valmiiksi melodion-nimisen soittimen. Buschmannin taloudellisena tukijana oli Coburg-Gothan herttua August, joka antoi sille myös sen nimen. Terpodion tarkoittaa "virkistävää laulua".[2]
Terpodionin perusajatus on saanut vaikutteita Ernst Friedrich Chladnin lasiharmonikasta. Hän kokeili soitintaan ensimmäisen kerran 1813 ja vuonna 1816 Buschmannin sallittiin esitellä soitin Dresdenissä kuninkaallisille. Samana vuonna Carl Maria von Weber kirjoitti soittimesta myönteisen arvion dresdeniläiseen lehteen.[2]
Soittimen huonot puolet alkoivat tulla esiin sen laajamittaisemman käytön myötä. Puisten kitkatankojen kunto riippui liian paljon ilmasto-olosuhteista. Soitin vaati jatkuvaa korjausta ja Buschmannia tarvittiin usein apuun soitinten hajottua. Vuodesta 1821 lähtien Buschmannin perhe tuotti soittimia Berliinissä ja heillä oli sen tuottamiseen kymmenen vuoden yksinoikeus. Pian soittimen tuotantomäärät kasvoivat niin, että se halpeni 66 kultakaroliinista tavallisen pianon hintaiseksi.[2]
Vuonna 1832 Johann Buschmann muutti poikansa Friedrich Buschmannin kanssa Hampuriin, jossa Friedrich vastasi pääosin soittimen myynnistä. Franz Lisztin on kerrottu hankkineen soittimen ja Johann Nepomuk Hummel kirjoitti siitä ylistäviä lausuntoja samana vuonna.[2]
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ Suuri Musiikkitietosanakirja 6 Seg-Ö, s. 147. Helsinki: Weilin + Göös ja Otava, 1992. ISBN 951-35-4730-2.
- ↑ a b c d e f B. Heise: Chladni's clavicylinder and some imitations. The European Physical Journal: Special Topics, 2007, 145. vsk, s. 3-14. Springer. Artikkelin verkkoversio. Viitattu 23. huhtikuuta 2008. (englanniksi)[vanhentunut linkki]
