Suomenpikkumittari

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Suomenpikkumittari
Eupithecia groenblomi.jpg
Tieteellinen luokittelu
Domeeni: Aitotumaiset Eucarya
Kunta: Eläinkunta Animalia
Pääjakso: Niveljalkaiset Arthropoda
Alajakso: Kuusijalkaiset Hexapoda
Luokka: Hyönteiset Insecta
Lahko: Perhoset Lepidoptera
Alalahko: Glossata
Osalahko: Erilaissuoniset Heteroneura
Yläheimo: Mittarimaiset Geometroidea
Heimo: Mittarit Geometridae
Alaheimo: Kenttämittarit Larentiinae
Suku: Pikkumittarit Eupithecia
Laji: groenblomi
Kaksiosainen nimi
Eupithecia groenblomi
Urbahn, 1969
Katso myös
 Commons-logo.svg Suomenpikkumittari Commonsissa

Suomenpikkumittari (Eupithecia groenblomi) on pikkumittareihin kuuluva yöperhoslaji. Laji kuvattiin tieteelle uutena vuonna 1969 sellaisten perhosten perusteella, jotka saatiin kasvatettua Pälkäneeltä vuonna 1956 löydetyistä toukista.[1] Nykyäänkin suuri enemmistö kaikista havaituista perhosyksilöistä on löydetty Suomesta.[2]

Koko ja ulkonäkö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suhteellisen kookas, harmaa pikkumittarilaji. Etusiivet ovat hieman kiiltävät, väriltään harmaat tai hieman ruskehtavat ja niissä on suuri, selvästi erottuva musta keskipilkku. Jos siiven keskivarjo erottuu, se tekee keskipilkun kohdalla terävän mutkan. Takasiivet ovat etusiipiä vaaleammat ja niissäkin on selvä keskipilkku. Siipiripset ovat vain heikosti täplikkäät. Tuntosarvien suomupeite on harmaata. Siipiväli 18–24 mm.[1]

Levinneisyys ja lentoaika[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Laji tunnetaan koko maailmassa ainoastaan Suomesta, Norjasta, Venäjältä[3] ja Japanista[2]. Suomessa havainnot keskittyvät Etelä-Hämeeseen, mutta elinalue ulottuu Itä-Suomesta Keski-Pohjanmaalle.[4] Se saattaa olla sisämaalaji, joka välttelee rannikkoalueita, joskin 2000-luvun aikana havaintoja on alettu tehdä myös etelärannikolta.[5] Perhoset lentävät heinäkuun loppupuolelta elokuun loppupuoliskolle.[4]

Elinympäristö ja elintavat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Harvalukuinen ja paikoittainen kuusimetsien asukki, jonka elinpaikkoja ovat valoisat kultapiiskua kasvavat metsäaukeat. Se näyttää myös selviytyvän hakkuuaukeilla ainakin joitakin vuosia hakkuun jälkeen. Perhoset tulevat valolle, mutta tavallisimmin lajin tapaa toukkana ja ensimmäiset aikuisina luonnosta tavatut yksilöt havaittiin vasta vuonna 1971. Sekä valolle tulevat että toukista kasvatetut yksilöt ovat pääasiassa naaraita. Kotelo talvehtii, joskus ehkä kahdestikin.[1]

Ravintokasvi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Toukka on kultapiiskun (Solidago virgaurea) kukinnoissa ja hedelmystöissä elävä monofagi.[1]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d Mikkola K, Jalas I., Peltonen O.: Suomen perhoset. Mittarit 2. Recallmed Oy. Suomen Perhostutkijain Seura. Hangon Kirjapaino, 1989. ISBN 951-9221-23-9. s. 70
  2. a b Mikkola, Kauri & Murtosaari, Jussi & Nissinen, Kari (toim.): Perhosten lumo: Suomalainen perhostieto. Helsinki: Tammi, 2005. ISBN 951-31-3317-6. s. 207–208
  3. Fauna Europaea (englanniksi)
  4. a b Perhoswiki
  5. Panu Välimäki, Marko Mutanen, Tomi Mutanen & Timo Lehto: Mielenkiintoiset perhoshavainnot ja vaelluskatsaus 2008. Baptria, 2009, 34. vsk, nro 2, s. 46. Suomen Perhostutkijain Seura.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]