Sinfoninen runo

Sinfoninen runo tai runoelma (saks. Sinfonische Dichtung) eli sävelruno (saks. Tondichtung) on orkesterisävellys, joka pyrkii kuvaamaan musiikin keinoin ulkomusiikillisia aiheita, esimerkiksi ihmisiä, taruhahmoja tai maisemia. Sinfoninen runo voi perustua myös johonkin kirjalliseen teokseen. Sinfoninen runo nimetään aiheensa mukaan, ja lisäksi säveltäjä voi liittää teoksen eri osiin lyhyitä kirjallisia kuvauksia niistä asioista, joihin musiikki kulloinkin viittaa.

Sinfoninen runo on useimmiten yksiosainen ja tavallisesti 10–30 minuutin mittainen. Sinfoniset runot luokitellaan kuuluvaksi ”ohjelmamusiikkiin”, kun taas sellainen musiikki, jolla ei ole mitään ulkomusikaalisia aiheita, on ”absoluuttista musiikkia”.

Sinfonisen runon eräänlaisena varhaismuotona voidaan pitää Ludwig van Beethovenin Pastoraalisinfoniaa (1806), joka tosin on muodoltaan sinfonia, mutta teemoiltaan vahvasti ulkomusikaalisiin maaseutuaiheisiin viittaava. Myös Beethovenin teatterialkusoitot ovat tyylillisesti lähellä sinfonisia runoja. Pastoraalisinfonia innoitti Hector Berliozia säveltämään Fantastisen sinfonian, ohjelmamusiikin klassikon.

Erityisen merkittävä säveltäjä sinfonisten runojen kehityksen kannalta on Franz Liszt, joka 1850- ja 1860-luvulla loi useita tämän musiikkilajin klassikoita. Jos musiikin aihe sitä vaati, oli Liszt valmis hylkäämään perinteiset muotorakenteet. Näin hän alisti musiikin palvelemaan aihetta ja toteutti siis konserttimusiikin puolella niitä periaatteita, joita Richard Wagner oli alkanut samaan aikaan toteuttaa oopperoissaan.

1800-luvun lopulla yhä useampi säveltäjä alkoi ilmaista musiikillisia ideoitaan sinfonisin runoin. Näistä säveltäjistä ehkä merkittävin oli Richard Strauss. Samaan aikaan eli toisaalta myös Johannes Brahmsin kaltaisia säveltäjiä, joiden mielestä musiikin tuli olla absoluuttista ja jotka siten sävelsivät vain perinteisiä sinfonioita, sekä Jean Sibeliuksen kaltaisia säveltäjiä, jotka sävelsivät sekä sinfonisia runoja että sinfonioita.

Sinfonisten runojen voidaan katsoa liittyvän etenkin myöhäisromanttisen musiikin historiaan. 1900-luvun säveltäjät käyttivät tätä sävellysmuotoa varsin vähän.

Valikoima tunnettuja sinfonisia runoja

• Aleksandr Borodin: Keski-Aasian aroilla (1880)
• Claude Debussy: Faunin iltapäivä (1894)
• Paul Dukas: Noidan oppipoika, sinfoninen scherzo Goethen balladin mukaan (1897)
• Arthur Honegger: Pacific 231 (1923)
• Franz Liszt: Mazeppa (1849)
• Franz Liszt: Tasso (1854)
• Ottorino Respighi: Rooman suihkulähteet (1916)
• Jean Sibelius: Lemminkäis-sarja (1895, tunnetuin osa Tuonelan joutsen)
• Jean Sibelius: Aallottaret (1914)
• Jean Sibelius: Tapiola (1925)
• Bedřich Smetana: Isänmaani-sarja (1879, tunnetuin osa Moldau)
• Richard Strauss: Also sprach Zarathustra (1896)
• Richard Strauss: Don Quijote (1897)
• Pjotr Tšaikovski: Vuosi 1812 (1880).