Shepardin asteikko

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Spektrogramminäkymä nousevasta Shepardin asteikosta. Ääniaaltojen taajuus (y-akseli) on esitetty lineaarisella skaalalla.

Shepardin asteikko on amerikkalaisen psykologin Roger Shepardin kehittämä kuuloharha, jossa äänen taajuuden havaitaan joko laskevan tai nousevan loputtomasti. Shepard esitteli ilmiön Journal of the Acoustical Society of America -julkaisussa vuonna 1964 artikkelillaan "Circularity in Judgments of Relative Pitch".[1]

Toteutus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Shepardin harha on helpoin tehdä tietokoneella, mutta samankaltainen ilmiö voidaan toteuttaa myös akustisilla soittimilla.

Shepardin asteikko muodostuu Shepardin sävelistä. Niissä soivat päällekkäin oktaavin välein erotetut ääniaallot niin tasaisilla voimakkuuksilla, että aivojen on vaikea erottaa yhtä soivaa taajuutta pääsäveleksi (peittoilmiö). Shepardin asteikko syntyy, kun näitä säveliä soitetaan peräkkäin joko nostaen tai laskien niiden sävelkorkeutta samalla kun niiden keskinäistä voimakkuutta muutetaan. Harha loputtomasti jatkuvasta liikkeestä syntyy muiden aaltojen peittäessä alleen yhden hyppäämisen asteikon viimeisestä nuotista takaisin alkuun. Asteikon alimmat ja ylimmät sävelet soitetaan siis kaikkein hiljaisimpina.

Diskreetti Shepardin asteikko on harhan alkuperäinen toteutustapa, jossa nuottien välissä on pieni tauko. Jokaisen nuotin kohdalla ääniaallot nousevat tai laskevat yleisimmin puoliaskeleen verran.

Jean-Claude Risset loi Shepardin asteikosta version, jossa sävelten keskinäinen voimakkuus muuttuu jatkuvasti glissandona, ilman taukoja nuottien välissä. Hän kehitti myös samankaltaisen rytmisen harhan, jossa soivan äänen tempo vaikuttaa nopeutuvan tai hidastuvan loputtomasti.[2]

Shepardin asteikko musiikissa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Shepardin asteikon kaltaista tehokeinoa on hyödynnetty jo 1700-luvun sävellyksissä.

  • Frédéric Chopinin Etydi nro. 3, op. 10 sisältää Shepardin asteikkoa muistuttavan osuuden.
  • J. S. Bachin teoksessa Fantasia ja fuuga uruille, G-molli (BWV 542), on kvinttiympyrää laskeva asteikko, jossa urkujen äänikertoja lisätään kerroksittain. Tällä saadaan aikaan hieman Shepardin asteikon kaltainen harha.
  • Queenin 1976 julkaistulla albumilla A Day at the Races on alussa ja lopussa sähkökitaralla soitettuja nousevia, toisiinsa sulautuvia skaaloja.
  • Pink Floydin kappale "Echoes" päättyy nousevaan Shepardin asteikkoon.
  • Antônio Carlos Jobimin bossa nova -kappaleessa "Waters of May" on veden virtausta kuvaava laskeva orkestraatio.
  • Rock-yhtye Musen kappaleessa "Ruled by Secrecy" on glissandotyyppinen Shepardin asteikko.
  • Super Mario 64 -videopelin Loputtomassa portaikossa on Shepardin asteikon tapaisella tekniikalla toteutettu taustamusiikki.
  • Beatsystemin Endlessly Downward on toteutettu Shepardin asteikkoa käyttäen.

Ääninäyte[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Shepardin asteikko

Glissandona laskeva Shepardin/Risset'n asteikko. Mollisointu kuulostaa laskeutuvan loputtomasti alaspäin.

Äänitiedostojen kuunteluohjeet

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Journal of the Acoustical Society of America. The Acoustical Society of America, 1964. doi: 10.1121/1.393919. (englanniksi)
  2. http://swiki.hfbk-hamburg.de:8888/MusicTechnology/826