Runsauden periaate

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Runsauden periaate on modaliteetteihin liittyvä periaate, jonka mukaan jokainen aito mahdollisuus toteutuu. Muodollisesti esitettynä: jos väittämä P on mahdollinen, silloin P:n on joskus oltava totta.[1]

Periaatteen mukaan siis jos mahdollisuus ei koskaan toteudu, se ei ollut aito mahdollisuus; eikä sellaista mahdollisuutta ole, joka ei toteutuisi koskaan historian saatossa: kaikki mikä voi tapahtua tapahtuu. Periaatteen nimi viittaa siihen, että periaatteen pitäessä paikkansa kaikkeuden on oltava niin täysi kuin mahdollista, siinä merkityksessä että se sisältää niin monia erilaisia asioita kuin on mahdollista, ollakseen täydellinen.[2] Seurauksena mahdollisia maailmoja on vain yksi.[3]

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Runsauden periaate jäljitetään usein Aristoteleeseen. On kuitenkin epävarmaa, oliko hän omaksunut periaatteen, sillä hänen teoksistaan löytyy sekä sitä tukevia että vastustavia kohtia.[4] Periaatteen tausta voidaan löytää kuitenkin myös Platonilta, joka kuvaa Timaioksessa, kuinka demiurgi loi maailman täydelliseksi ja ”täydeksi”.[5][6]

Timaioksesta periaate kulkeutui uusplatonikoille, jotka yhdistivät siihen aristoteelista ajattelua. Augustinus omaksui uusplatonilaisen ajattelun ja toi runsauden periaatteen kristilliseen teologiaan. Anselm Canterburylaisen ontologinen todistus käytti periaatetta hyväkseen väittäessään, että olemassaolo on perfektio samalla tavalla kuin täyteys.

Tuomas Akvinolaisella ajatus runsauden periaatteesta oli ristiriidassa sen kanssa, että hän uskoi, että Jumalalla oli mahdollisuus olla luomatta asioita, jotka olisi mahdollista luoda. Tuomas valitsi aluksi periaatteen rajoitetun version ja myöhemmin kielsi periaatteen kokonaan. Duns Scotus kehitti voluntaristista ajattelua ja kielsi myös runsauden periaatteen. Simo Knuuttila on katsonut, että Duns Scotuksella kielto esiintyy ensimmäisen kerran selvänä,[7] vaikkei välttämättä esiinnykään ensimmäisenä. Ajatus mahdollisista maailmoista voidaan johtaa Duns Scotukseen asti.

Gottfried Leibniz katsoi, että paras kaikista mahdollisista maailmoista toteuttaisi kaikki aidot mahdollisuudet. Immanuel Kant uskoi runsauden periaatteeseen, mutta ei sen empiiriseen verifioitavuuteen.

Aatehistorioitsija Arthur Lovejoy oli ensimmäinen, joka on käsitellyt runsauden periaatetta laajemmin, teoksessaanThe Great Chain of Being (1936).

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Broadie, Alexander: ”Plenitude, principle of”. Teoksessa Honderich, Ted (toim.): The Oxford Companion to Philosophy. New edition. New York: Oxford University Press, 2005. ISBN 0-19-926479-1. (englanniksi)
  2. Principle of plenitude Philosophy Professor. Viitattu 15. lokakuuta 2007.
  3. Korkman & Yrjönsuuri (toim.): Runsauden periaate Filosofian historian kehityslinjoja. Viitattu 15. lokakuuta 2007.
  4. Barnes, Jonathan: Time & Necessity: Studies in Aristotle's Theory of Modality - J. Hintikka. The Journal of Hellenic Studies, 1977, 97. vsk. Artikkelin verkkoversio.
  5. Platon: Timaios 28a-30a
  6. Ogden, Henry V. S.: The Great Chain of Being - Arthur O. Lovejoy. Isis, May, 1938, 28. vsk, nro 2, s. 537-540. Artikkelin verkkoversio.
  7. Knuuttila, Simo: Medieval Theories of Modality Stanford Encyclopedia of Philosophy. Viitattu 15. lokakuuta 2007.

Kirjallisuus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Lovejoy, A. O., The Great Chain of Being. Harvard University Press, 1936: ISBN 0-674-36153-9
    • Chapter IV "The Principle of Plentitude and the New Cosmography", p. 99–143.
    • Chapter V "Plenitude and Sufficient Reason in Leibniz and Spinoza" p. 144–182.