Rooman palo

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Rooman palo, Hubert Robertin maalaus.

Rooman palo (lat. Magnum Incendium Romae) oli tulipalo tai tuhopoltto, joka tapahtui Roomassa vuonna 64 jaa. Se oli kahdeksan päivää kestänyt suurpalo, jonka on suuruudessaan arvioitu koskettavan jokaista Rooman asukasta. Palosta hyötyi eniten keisari Nero, jota monet historioitsijat pitivät palon sytyttäjänä. Kristittyjen vainot alkoivat ja levisivät Roomassa, kun Nero syytti kristittyjä tuhopoltosta.

Rooma palaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tulipalo syttyi 19. heinäkuuta[1] 64 Circus Maximus Palatinus- ja Caelius-kukkuloihin rajoittuvan osan kauppapuodeissa, joissa oli tulenarkaa tavaraa.[2][3] Sieltä tuli levisi nopeasti muualle kaupunkiin tuhoten kaiken mikä sen eteen sattui. Tulipalo riehui kaupungissa aluksi viisi päivää tuhoten asuinkortteleita ja temppeleitä. Välillä sammuttuaan se syttyi vielä uudestaan entistä tuhoavampana ja riehui vielä kolme päivää.

Lopullisten tuhojen määrää on vaikea arvioida, mutta antiikin historiankirjoittajista Tacitus kirjoittaa, että kaupungin neljästätoista kaupunginosasta kolme tuhoutui täysin, seitsemän vaurioitui ja vain neljä säilyi täysin vahingoittumattomana.[4] Sata vuotta Tacituksen jälkeen syntynyt Cassius Dio arvioi kaupungista tuhoutuneen jopa kaksi kolmasosaa.[5]

Tacituksen mukaan kukaan ei uskaltanut taistella paloa vastaan. Uhkailevat miesjoukot estivät sammutustyöt, ja toiset jopa heittelivät soihtuja, huutaen että he toimivat määräysten mukaan. He ehkä halusivat ryöstellä vapaammin, tai heille oli todella annettu käskyjä, Tacitus toteaa.[2]

Tulipalon sytyttäjä ja hyötyjä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Neron pidätys, Musei Capitolini, Rooma

Kun kaupungin asukkaat toipuivat järkytyksestään, alettiin vaatia päitä vadille. Asukkailla ei ollut epäilystäkään siitä, etteikö tulipalo olisi ollut tahallaan sytytetty. Pääepäiltynä oli itse keisari Nero. Tacitus kirjoittaa, ettei Nero ollut palon syttymishetkellä pääkaupungissa, vaan syntymäkaupungissaan, Antiumissa (nyk. Anzio),[6] josta on noin 50 kilometriä Roomaan. Tacitus kirjoittaa myös, että Nero saapui Roomaan vasta kun liekit lähestyivät hänen juuri valmistunutta palatsiaan, Domus Transitoriaa. Tacitus ei suoraan väitä, että Nero olisi ollut palon takana, mutta mainitsee, että juuri Nero oli tapahtumasta eniten hyötynyt henkilö.[2] Suetonius ja Dio ovat varmoja keisarin syyllisyydestä paloon.[7][8]

Keisaria todennäköisesti syytettiin palosta vain sen jälkeen tapahtuneiden pakkolunastuksien takia. Palon jälkeen Nero pakkolunasti laajoja alueita itselleen Rooman keskustasta, rakentaakseen itselleen suuremman ja vielä mahtavamman palatsin, Domus Aurean.[9] Syytöksiin liittyy myös tarina keisarista soittamassa lyyraa liekkien keskellä ja laulamassa laulua Troijan tuhosta.[6][10]

Ihmisapu, keisarin lahjoitukset tai jumalien lepyttely eivät tukahduttaneet ikäviä puheita, joiden mukaan tulipalo oli tahallisesti sytytetty. Lopettaakseen nämä puheet Nero teki syntipukeiksi kansan kristityksi nimittämät henkilöt ja rankaisi heitä valikoiduin kidutuksin.[2] Tuohon aikaan kristinuskoa ei Roomassa vielä eritelty omaksi uskonnokseen, vaan eräänlaisena juutalaisuuden alalahkona. Kristittyjä pidettiin taikauskoisena lahkona, joka omilla uskonkäytänteillään uhmasi roomalaista yhteiskuntajärjestystä.[11] Jo ilmassa olleiden ennakkoluulojen takia ei ollut vaikea lietsoa lisää vihamielisyyttä kristittyjä vastaan ja näin syyttää heitä kaupunkia kohdanneesta katastrofista.

Palon merkitys ja Neron maine[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tulipalon tekee historiallisesti merkittäväksi se, että tulipalon yhteydessä (Tacitus) mainitsee kristityt ensimmäisen kerran roomalaisessa historiankirjoituksessa.[11] Kristittyjen vainojen katsotaan usein alkaneen tulipaloa seuranneista väkivallanteoista.

Tulipalo oli merkittävä myös Neron jälkimaineen kannalta. Monet muistavat historian mustamaalaaman keisarin vieläkin mielipuolena, joka poltti kaupunkinsa.

Kristittyjen vainot palon aikana[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Neron soihdut, Henryk Siemiradzkin maalaus.

Neron määräämät erinäiset kidutukset taltuttivat kristinuskon suosion hetkeksi, mutta se levisi sitten uudelleen, ei ainoastaan Juudeaan vaan myös Roomaankin. Ensiksi Roomassa vangittiin ne, jotka tunnustivat kristinuskoa ja heidän ilmiantonsa perusteella suunnaton joukko muita, joita ei niinkään syytetty tuhopoltosta vaan vihasta ihmissukua kohtaan. Tuomittujen kustannuksella pilailtiin. Heitä annettiin eläinten taljoihin puettuina koirien raadeltaviksi ja naulittiin ristiin. Illan hämärtyessä heitä käytettiin soihtuina yötä valaisemaan. Nero oli luovuttanut puutarhansa tätä näytelmää varten ja pani siellä toimeen kilpa-ajot. Nero liikkui kilpa-ajan asussa kansanjoukkojen keskuudessa tai seisoi kilpa-ajorattailla. Tämä sai kuitenkin aikaan sääliä uhreja kohtaan, vaikka he olivatkin Tacituksen mukaan syyllisiä ja ansaitsivat mitä ankarimpia rangaistuksia, sillä heitä ei uskottu tuhottavan yleisen edun vuoksi vaan yhden henkilön julmuuden tyydyttämiseksi.[2]

Samoihin aikoihin(n. 51–58 jaa.) syntyi Kirje roomalaisille, jonka kirjoitti Paavali Tarsolainen Roomassa sijainneelle seurakunnalle. Kirjeen uskotaan olevan Paavalin kirjoituksista merkittävin teologinen perintö.[12] Kirjeessä Paavali tervehtii viittäkymmentä Rooman kristittyä nimeltä[13], mutta jättää tervehtimättä Apostoli Pietaria, jonka hän tunsi. Pietarista Roomassa on maininta Apostolien teoissa, kun Paavali oli Roomassa ainakin vuosina 60–62 jaa. Kirkkohistorioitsijat ovat vakuuttuneita siitä, että Pietari ja Paavali kuolivat marttyyreinä Neron hallituskauden aikana. [14][15][16]

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Publius Cornelius Tacitus: Annales 15:41. Bruce J. Butterfield, 1997. Teoksen verkkoversio.
  2. a b c d e Tacitus, Publius Cornelius: ”Rooman palo ja sen seuraukset”, Keisarillisen Rooman historia, s. 439-443. Suom. Kajanto, Iiro. Juva: WS Bookwell Oy, 2004. ISBN 951-0-16172-1.
  3. Tacitus, 15:38
  4. Tacitus, 15:40
  5. Cassius Dio: LXII 18:2. Loeb Classical Library, 1925. Teoksen verkkoversio.
  6. a b Tacitus, 15:39
  7. Suetonius: The Lifes of the Twelve Caesars, kappale 38. Loeb Classical Library, 1914. Teoksen verkkoversio.
  8. Cassius Dio, LXII: 16
  9. Otavan iso Fokus, 6. osa (Ra-Su), s. 3550, art. Rooma. Otava, 1973.
  10. a b Tacitus, 15:44
  11. Park, James: An Existential Interpretation of Paul's Letter to the Romans (James Park gives a careful analysis to Paul's most important letter) Viitattu 30.4.2011. (englanniksi)
  12. Pyhä Raamattu, Roomalaiskirje, luku 16, viitattu 30.4.2011
  13. Cross, F. L.: St Paul - The Oxford dictionary of the Christian church. New York: Oxford University Press, 2005. (englanniksi)
  14. Pennington, s. 2
  15. Basilica Papale San Paolo fuori le Mura: Papal Basilica - Saint Paul Outside-the-Walls (Latin inscription PAULO APOSTOLO MART (Apostle Paul, martyr)) Viitattu 30.4.2011. (englanniksi)