Rooman palo
Rooman palo (lat. Magnum Incendium Romae) oli tulipalo tai tuhopoltto, joka tapahtui Roomassa vuonna 64 jaa. Se oli kahdeksan päivää kestänyt suurpalo, jonka on suuruudessaan arvioitu koskettavan jokaista Rooman asukasta. Palosta hyötyi eniten keisari Nero, jota monet historioitsijat pitivät palon sytyttäjänä. Kristittyjen vainot alkoivat ja levisivät Roomassa, kun Nero syytti kristittyjä tuhopoltosta.
Rooma palaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Tulipalo syttyi 19. heinäkuuta[1] 64 Circus Maximuksen Palatinus- ja Caelius-kukkuloihin rajoittuvan osan kauppapuodeissa, joissa oli tulenarkaa tavaraa.[2][3] Sieltä tuli levisi nopeasti muualle kaupunkiin tuhoten kaiken, mikä sen eteen sattui. Tulipalo riehui kaupungissa aluksi viisi päivää tuhoten asuinkortteleita ja temppeleitä. Välillä sammuttuaan se syttyi vielä uudestaan entistä tuhoavampana ja riehui vielä kolme päivää.
Lopullisten tuhojen määrää on vaikea arvioida, mutta antiikin historiankirjoittajista Tacitus kirjoittaa, että kaupungin neljästätoista kaupunginosasta kolme tuhoutui täysin, seitsemän vaurioitui ja vain neljä säilyi täysin vahingoittumattomana.[4] Sata vuotta Tacituksen jälkeen syntynyt Cassius Dio arvioi kaupungista tuhoutuneen jopa kaksi kolmasosaa.[5]
Tacituksen mukaan kukaan ei uskaltanut taistella paloa vastaan. Uhkailevat miesjoukot estivät sammutustyöt, ja toiset jopa heittelivät soihtuja, huutaen että he toimivat määräysten mukaan. He ehkä halusivat ryöstellä vapaammin, tai heille oli todella annettu käskyjä, Tacitus toteaa.[2]
Tulipalon sytyttäjä ja hyötyjä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kun kaupungin asukkaat toipuivat järkytyksestään, alettiin vaatia päitä vadille. Asukkailla ei ollut epäilystäkään siitä, etteikö tulipalo olisi ollut tahallaan sytytetty. Pääepäiltynä oli itse keisari Nero. Tacitus kirjoittaa, ettei Nero ollut palon syttymishetkellä pääkaupungissa, vaan syntymäkaupungissaan, Antiumissa (nyk. Anzio),[6] josta on noin 50 kilometriä Roomaan. Tacitus kirjoittaa myös, että Nero saapui Roomaan vasta kun liekit lähestyivät hänen juuri valmistunutta palatsiaan, Domus transitoriaa. Tacitus ei suoraan väitä, että Nero olisi ollut palon takana, mutta mainitsee, että juuri Nero oli tapahtumasta eniten hyötynyt henkilö.[2] Suetonius ja Dio ovat varmoja keisarin syyllisyydestä paloon.[7][8]
Keisaria todennäköisesti syytettiin palosta vain sen jälkeen tapahtuneiden pakkolunastuksien takia. Palon jälkeen Nero pakkolunasti laajoja alueita itselleen Rooman keskustasta, rakentaakseen itselleen suuremman ja vielä mahtavamman palatsin, Domus aurean.[9] Syytöksiin liittyy myös tarina keisarista soittamassa lyyraa liekkien keskellä ja laulamassa laulua Troijan tuhosta.[6][10]
Ihmisapu, keisarin lahjoitukset tai jumalien lepyttely eivät tukahduttaneet ikäviä puheita, joiden mukaan tulipalo oli tahallisesti sytytetty. Lopettaakseen nämä puheet Nero teki syntipukeiksi kansan kristityksi nimittämät henkilöt ja rankaisi heitä valikoiduin kidutuksin.[2] Tuohon aikaan Roomassa kristinuskoa ei vielä eritelty omaksi uskonnokseen, vaan eräänlaiseksi juutalaisuuden alalahkoksi. Kristittyjä pidettiin taikauskoisena lahkona, joka omilla uskonkäytänteillään uhmasi roomalaista yhteiskuntajärjestystä.[11] Jo ilmassa olleiden ennakkoluulojen takia ei ollut vaikea lietsoa lisää vihamielisyyttä kristittyjä vastaan ja näin syyttää heitä kaupunkia kohdanneesta katastrofista.
Palon merkitys ja Neron maine[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Tulipalon tekee historiallisesti merkittäväksi se, että tulipalon yhteydessä (Tacitus) mainitsee kristityt ensimmäisen kerran roomalaisessa historiankirjoituksessa.[11] Kristittyjen vainojen katsotaan usein alkaneen tulipaloa seuranneista väkivallanteoista.
Tulipalo oli merkittävä myös Neron jälkimaineen kannalta. Monet muistavat historian mustamaalaaman keisarin vieläkin mielipuolena, joka poltti kaupunkinsa.
Kristittyjen vainot palon aikana[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Neron määräämät erinäiset kidutukset taltuttivat kristinuskon suosion hetkeksi, mutta se levisi sitten uudelleen, ei ainoastaan Juudeaan vaan myös Roomaankin. Ensiksi Roomassa vangittiin ne, jotka tunnustivat kristinuskoa ja heidän ilmiantonsa perusteella suunnaton joukko muita, joita ei niinkään syytetty tuhopoltosta vaan vihasta ihmissukua kohtaan. Tuomittujen kustannuksella pilailtiin. Heitä annettiin eläinten taljoihin puettuina koirien raadeltaviksi ja naulittiin ristiin. Illan hämärtyessä heitä käytettiin soihtuina yötä valaisemaan. Nero oli luovuttanut puutarhansa tätä näytelmää varten ja pani siellä toimeen kilpa-ajot. Nero liikkui kilpa-ajajan asussa kansanjoukkojen keskuudessa tai seisoi kilpa-ajorattailla. Tämä sai kuitenkin aikaan sääliä uhreja kohtaan, vaikka he olivatkin Tacituksen mukaan syyllisiä ja ansaitsivat mitä ankarimpia rangaistuksia, sillä heitä ei uskottu tuhottavan yleisen edun vuoksi vaan yhden henkilön julmuuden tyydyttämiseksi.[2]
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ Publius Cornelius Tacitus: Annales 15:41. Bruce J. Butterfield, 1997. Teoksen verkkoversio.
- ↑ a b c d e Tacitus, Publius Cornelius: ”Rooman palo ja sen seuraukset”, Keisarillisen Rooman historia, s. 439-443. Suomentanut Kajanto, Iiro. Helsinki: WSOY, 2004. ISBN 951-0-16172-1.
- ↑ Tacitus, 15:38
- ↑ Tacitus, 15:40
- ↑ Cassius Dio: LXII 18:2. Loeb Classical Library, 1925. Teoksen verkkoversio.
- ↑ a b Tacitus, 15:39
- ↑ Suetonius: The Lives of the Twelve Caesars. luku 38. Loeb Classical Library, 1914. Teoksen verkkoversio.
- ↑ Cassius Dio, LXII: 16
- ↑ Otavan Iso Fokus, 6. osa, s. 3550, art. Rooma. Otava, 1973. ISBN 951-1-01236-3
- ↑ Cassius Dio, LXII:17.
- ↑ a b Tacitus, 15:44