Reniumdioksidi
| Reniumdioksidi | |
|---|---|
| Tunnisteet | |
| CAS-numero | |
| PubChem CID | |
| Ominaisuudet | |
| Molekyylikaava | ReO2 |
| Moolimassa | 218,21 |
| Ulkomuoto | Mustanruskeaa tai sinisenmustaa kiteistä ainetta[1] |
| Sulamispiste | 900 °C (hajoaa)[1] |
| Tiheys | 11,4 g/cm3[2] |
| Liukoisuus veteen | Ei liukene veteen |
Reniumdioksidi eli renium(IV)oksidi (ReO2) on renium- ja oksidi-ionien muodostama epäorgaaninen ioniyhdiste. Yhdistettä voidaan käyttää orgaanisen kemian synteeseissä katalyyttinä.
Ominaisuudet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Huoneenlämpötilassa reniumdioksidi on sinisenmustaa tai sinisenhohtoista mustanruskeaa kiteistä ainetta ja sen kiderakenne on vääristynyt rutiilirakenne. Yhdiste on veteen liukenematonta. Yhdiste on polymorfista ja sillä on kaksi kidemuotoa α-muoto ja β-muoto[3]. Kuumennettaessa noin 900 °C:n lämpötilaan reniumdioksidi disproportioituu reniumheptoksidiksi ja metalliseksi reniumiksi. Alkalimetallihydroksidien kanssa yhdiste reagoi muodostaen renaatteja (M2ReO3).[1][2][4][5][6]
Valmistus ja käyttö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Reniumdioksidia valmistetaan kuumentamalla reniumia ja reniumheptoksidia 600 °C:n lämpötilaan.[2] Muita tapoja ovat heksaklororenaattien ([ReCl6]2-) hydrolyysi ja ammoniumperrenaatin pelkistys sinkin avulla[4][3]. Yhdistettä voidaan käyttää katalyyttinä pelkistettäessä orgaanisia yhdisteitä vedyttämällä. Muun muassa karboksyylihapot pelkistyvät näin[3].
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ a b c N.N. Greenwood & A. Earnshaw: Chemistry of the Elements, s. 1048. 2nd Edition. Butterworth Heinemann, 1997. ISBN 0-7506-3365-4. (englanniksi)
- ↑ a b c Thomas Scott, Mary Eagleson: Concise encyclopedia chemistry, s. 948. Walter de Gruyter, 1994. ISBN 978-3110114515. (englanniksi)
- ↑ a b c W. L. F. Armarego, Christina Chai: Purification of Laboratory Chemicals, s. 668. Butterworth-Heinemann, 2012. ISBN 978-0123821614. Kirja Googlen teoshaussa (viitattu 31.7.2016). (englanniksi)
- ↑ a b Tom A. Millensifer: Rhenium and Rhenium Compounds, Kirk-Othmer Encyclopedia of Chemical Technology, John Wiley & Sons, New York, 2010. Viitattu 31.7.2016
- ↑ Hans Georg Nadler: Rhenium and Rhenium Compounds, Ullmann's Encyclopedia of Industrial Chemistry, John Wiley & Sons, New York, 2000. Viitattu 31.7.2016
- ↑ Egon Wiberg, Nils Wiberg, Arnold Frederick Holleman: Inorganic chemistry, s. 1424. Academic Press, 2001. ISBN 978-0-12-352651-9. Kirja Googlen teoshaussa (viitattu 31.7.2016). (englanniksi)