Renium
|
|||||
| Yleistä | |||||
| Nimi | Renium | ||||
| Tunnus | Re | ||||
| Järjestysluku | 75 | ||||
| Luokka | siirtymämetalli | ||||
| Lohko | d-lohko | ||||
| Ryhmä | 7 | ||||
| Jakso | 6 | ||||
| Tiheys | 21,02×103 kg/m3 | ||||
| Väri | Väritön | ||||
| Löytövuosi, löytäjä | 1925, Walter Noddack, Ida Tacke ja Otto Berg | ||||
| Atomiominaisuudet | |||||
| Atomipaino | 186,207[1] amu | ||||
| Atomisäde, mitattu (laskennallinen) | 135 pm | ||||
| Kovalenttisäde | 159 pm | ||||
| Orbitaalirakenne | [Xe]4f145d56s2 | ||||
| Elektroneja elektronikuorilla | 2, 8, 18, 32, 13, 2 | ||||
| Hapetusluvut | +VII, +VI, +IV, +II | ||||
| Kiderakenne | Heksagonaalinen | ||||
| Fysikaaliset ominaisuudet | |||||
| Olomuoto | Kiinteä | ||||
| Sulamispiste | 3 453 K (3 180[2] °C) | ||||
| Kiehumispiste | 5 869 K (5 596 °C) | ||||
| Moolitilavuus | 8,86×10−6 m3/mol | ||||
| Muuta | |||||
| Elektronegatiivisuus | 1,9 (Paulingin asteikko) | ||||
| Ominaislämpökapasiteetti | 0,137 kJ/kg K
|
||||
| Tiedot normaalilämpötilassa ja -paineessa | |||||
Renium (lat. rhenium) on hopeanvalkoinen, kiiltävä, sitkeä ja venyvä metalli, jonka elektronegatiivisuus on 1,9 ja ensimmäinen ionisoitumisenergia 762 kJ/mol sekä CAS-numero 7440-15-5. Renium on harvinaisempaa kuin kulta tai platina eikä muodosta mineraaleja vaan esiintyy pieninä pitoisuuksina muiden metallien malmeissa, erityisesti molybdeniitissä ja gadoliniitissa. Reniumilla on alkuaineista neljänneksi suurin tiheys, kolmanneksi korkein sulamispiste ja korkein kiehumispiste. Reniumia lisätään molybdeeni- ja volframilejeerinkeihin parantamaan niiden mekaanisia ominaisuuksia ja korroosion kestoa korkeissa lämpötiloissa. Reniumia käytetään myös lämmön mittaamiseen lämpöparilla aina 2 200 °C:seen ja se on hyvä materiaali sähkökatkaisimiin, sillä se ei hapetu sähkövalokaaren kuumuudessa.[2]
Renium on käytössä katalysaattorina öljynjalostuksessa vetykrakkauksessa ja bensiinin reformoinnissa. Reniumin sukulaisuus teknetiumin ja mangaanin kanssa ilmenee selvästi yhdisteissä ja näillä aineilla onkin lähes samat hapetusluvut. Tärkeimmät reniumyhdisteet ovat perrenaatteja, ja ne ovat yleensä melko samantapaisia permanganaattien kanssa. Kaliumperrenaatti (KReO4 on varsin pysyvä yhdiste toisin kuin helposti räjähtävä kaliumpermanganaatti. Maailman nykyinen (1992) reniumvaranto on noin 3500 t ja maankuoressa reniumia on 5 mg/t.
Renium on saanut nimensä Saksan läpi virtaavan Reinjoen latinankielisestä nimestä Rhenus. Se löydettiin vasta vuonna 1925, viimeisenä kaikista luonnossa esiintyvistä vakaista, ei-radioaktiivisista alkuaineista. Yksi reniumin löytäjistä, Ida Tacke, oli kotoisin Reinin varrelta.[2]
Lähteet [muokkaa]
- ↑ Michael T. Wieser & Tyler B. Coplen: Atomic Weights of the Elements 2009 (IUPAC technical report). Pure and Applied Chemistry, 2011, 83. vsk, nro 2. IUPAC. Artikkelin verkkoversio Viitattu 16.4.2011. (englanniksi)
- ↑ a b c Marko Hamilo: Renium pysyi pisimpään mysteerinä Helsingin Sanomat 14.2.2006. Viitattu 9.7.2010.
Aiheesta muualla [muokkaa]
