Rannikkoryhmä
| Rannikkoryhmä | |
|---|---|
| Toiminnassa | 27.2.1940 - 27.3.1940 |
| Valtio |
 Suomi |
| Puolustushaarat | Maavoimat |
| Rooli | Viipurinlahden länsirannan puolustus Talvisodan loppuvaiheessa |
| Komentajat | |
| Tunnettuja komentajia |
Kenraalimajuri K. M. Wallenius kenraaliluutnantti K. L Oesch |
Rannikkoryhmä oli Suomen maavoimien talvisodan jalkaväkiyhtymä, jonka toiminta-alueena oli Viipurinlahden länsiranta. Se perustettiin 28. helmikuuta 1940, ja ryhmään sisällytettiin Viipurin lohko ja 4. divisioona. Ryhmän komentajaksi määrättiin Lapin Ryhmän komentaja 28. helmikuuta saapunut kenraalimajuri K. M. Wallenius. Uuden komentajan johtamistoiminta rajoittui aluksi Viipurin lohkon joukkoihin eversti Auno Kailan siirtäessä yhtymäänsä uudelle lohkolle. Eversti Kaila luovutti 1. maaliskuuta yhtymänsä eversti J. V. Arajuurelle. Ylipäällikkö käski kenraalimajuri Walleniuksen 3. maaliskuuta muihin tehtäviin, ja hänen tilalleen saapui yleisesikunnan päällikkö kenraaliluutnantti K. L Oesch.[1]
Alkujaan ryhmän alueella talvisodan aikaan toimi merivoimien alaiset eversti Arvo Lyytisen joukot, jotka alistettiin 18. helmikuuta 1940 suoraan Kannaksen armeijalle, sitten 27. helmikuuta 4. divisioonalle. Seuraava muutos tapahtui jo 28. helmikuuta, jolloin muodostettiin Viipurin rannikkolohko -niminen yhtymä selventämään Viipurinlahden johtosuhteita. Tämäkään ei jäänyt lopulliseksi ja 1. maaliskuuta armeijakuntaa vastaava sotatoimiyhtymä nimettiin Rannikkoryhmäksi.
Perääntyminen Viipurinlahden länsipuolelle[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Viipurinlahden lähialueella taistelleiden puolustuksen alkaessa murtua sai 4. divisioonan esikunta käskyn aloittaa valmistelut väliasemasta luopumiseksi ja ns. taka-asemaan vetäytymiseksi. Divisioonan esikunta antoi 27. helmikuuta alaisilleen joukoille käskyt vetäytymisestä. Päivän aikana käytiin vielä kiivaitakin taisteluita Viipurinlahden itäpuolella väliasemassa. Vetäytyminen alkoi seuraavana yönä, ja viimeiset joukot aloittivat vetäytymisensä 28. helmikuuta iltapäivällä. Divisioonan viimeiset varmistusosastot Viipurinlahden itärannalta poistuivat seuraavan päivän iltana. Divisioonan muut joukot olivat ryhmittymässä jo käytännössä täysin linnoittamattomaan, taka-asemaan Viipurinlahden länsirannalle. Koiviston saarilta vastikään Säkkijärvelle saapunut JR 12 sai 24. helmikuuta käskyn edelleen Viipurin lohkon komentajalle alistettuna marssia Tervajoen suuntaan, ryhmittyä runkomiehitykseksi suurelle laivaväylälle Suonionsaaren ja Koivuniemen väliselle lohkolle ja aloittaa linnoitustyöt. Sitä mukaa kun JR 11:n osia saapui Viipurinlahden itäpuolelta Sommeelta, siirtyi JR 12 Koivuniemen lohkolle. Viimeisenä vapautui 1.maaliskuuta Suonionsaarelta III/JR12. DivisioonalIe alistetut polkupyöräpataljoona 5 ja erillinen pataljoona 7 ryhmittyivät yhtymän lohkon läntiselle osalle. Kenttätykistörykmentti 4 ryhmittyi siten, että sen koko tuli voitiin keskittää JR 11:n lohkolle. Divisioonan puolustukseen ryhmittymisen suojasivat Uuraassa yhä taisteluaan jatkaneet I/JR11 ja ja erillinen pataljoona 21, jotka 3. maaliskuuta illalla tapahtuneen irtautumisen jälkeen koottiin Tervajoelle.[1]
Viipurinlahden länsipuolelle tuodut uudet yksiköt[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Viipurin lohkon reservinä olivat Vilajoella 1. maaliskuuta Laatokan Karjalasta saapulnut Erillinen Pataljoona 18 ja kevyt osasto 4. Lisäksi samalla alueella oli vielä 600 miehen vahvuinen Osasto Miettinen, joka pyrki perustamaan päämajan paikalle kuljettamista menneellä vuosisadalla valmistetusta 30 tykistä kahta patteristoa. Venäläiset valtasivat kuitenkin jo taistelun alkuvaiheessa pääosan näistä aseista, joita ei vetovoiman puuttuessa voitu siirtää ja osasto taisteli suurimmaksi osaksi jalkaväkenä.
Lapin Ryhmään kuulunut JR 40 siirtyi kahden vuorokauden junakuljetuksella Kemijärveltä Viipurinlahdelle, jossa se alistettiin JR 10:lle, ja se ehti osallistua sodan loppuvaiheessa maaliskuussa 1940 Säkkijärven Häränpäänniemen taisteluihin.
Komentosuhdejärjestelyt eivät vielä rajoittuneet tähän, vaan 7. maaliskuuta siirtyi Rannikkoryhmän oikea raja Vilajoen tasalle. Tämän linjan länsipuolelle jääneistä joukoista muodostettiin eversti P. J. Paalun komentama Taisteluryhmä Paalu.
Näin suomalaisten elävä voima oli ryhmitetty 1. maaliskuuta 1940 siten, että Rannikkoryhmän oikealla sivustalle ryhmitettiin puolustukseen sekalaisia joukkoja alistukseensa saanut eversti Lyytisen Viipurin Lohko ja vasemmalla eversti Johan Arajuuren komentama 4. divisioona.
Taistelut Viipurinlahdella ja sen länsipuolella[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Pääartikkeli: Viipurinlahden taistelu (1940)
Venäläiset aloittivat suurhyökkäyksensä 2. maaliskuuta lähtöalueinaan Viipurinlahden eteläiset pitkät niemet. Rannikkolohkon oikealla sivustalla hyökkääjä ei onnistunut saamaan samanlaista sokkivaikutusta saarten puolustajissa massiivisilla iskuillaan. Seurauksena oli verinen viikon kestänyt ns. ”saaristotaisteluvaihe”. Puna-armeija pyrki saartamaan suomalaisten asemat ja neuvostojoukot suorittivat useita vyörytyksiä rantaviivalle. Hyökkääjä kohdisti lisäksi kovan rumputulen saarten puolustajia vastaan. Tuhovaikutus oli erittäin suuri, sillä maaperä oli kallioista ja kivikkoista. Valtaosan suomalaisten tappioista aiheuttikin tykistötuli. Saarten puolustaminen kävi lopulta mahdottomaksi, ja suomalaisjoukot vetäytyivät mantereelle 10. maaliskuuta mennessä.[1]
Puna-armeijalla oli Tuppuran ja Teikarin valtauksen jälkeen avoin ura Viipurinlahden luoteisrannalle Häränpääniemeen ja Vilaniemeen. Hyökkäys manteretta vastaan alkoi 4. maaliskuuta, ja vasemmalla sivustalla rannikkoa puolustaneet erilliset pataljoonat joutuivat heti vaikeuksiin. Venäläisten panssarivaunujen odottamaton tunkeutuminen jääkentän yli sai aikaan jo itsestään melkoisen sokkivaikutuksen. Suomalaisten onneksi Vilajoenlahden pohjukkaan edenneet panssarit etenivät liian nopeasti edeltävään jalkaväkeen nähden. Jalkaväki torjuttiin ja Vilaniemeen päässeet panssarit tuhottiin tai karkotettiin. Sen sijaan venäläiset olivat saaneet päivän aikana sillanpääaseman Häränpääniemeen. Seuraavana päivänä puna-armeija sai myös Vilaniemeen sillanpääaseman. He tunkeutuivat sinne yhtä aikaa kolmesta eri suunnasta. Erilliset pataljoonat joutuivat sekasortoon ja perääntyivät sisämaahan. Lopulta sillanpääasemat yhtyivät ja se vakiintui nopeasti. Hyökkääjä kuljetti jatkuvana nauhana jalkaväkeä ja panssareita Viipurinlahden vastarannalle. Sodan viimeisen viikon alussa johtosuhteiden laajan uudelleenorganisoinnin jälkeen suomalaisten puolustus oli järjestetty venäläisten sillanpääaseman ympärille seuraavasti: Vasemmalla toimi 4. divisioonan yksittäisosastoista koottu Osasto Varko, sen oikealla puolella Karjaniemestä Vilaniemeen puolustuksesta vastasi sirpaleinen, erillisistä pataljoonista nivottu taisteluarvoltaan hyvin arvaamaton Ryhmä Berg. Vilajoesta oikealle vastuuta kantoi puolestaan Taisteluosasto Paalu, johon kuului sekalainen koostumus eri täydennyspataljoonista ja 11. maaliskuuta alkaen myös Viipurin Lohko. Oikealla sivustalla toimineet taisteluarvoltaan vahvat 4. divisioonan joukot olivat vetäytyneet rannikolle 10. maaliskuuta. Saaristotaisteluvaiheen aikana se oli kuitenkin kuluttanut voimansa käytännössä loppuun. Silti ne pystyivät torjumaan neuvostojoukkojen ylimenohyökkäykset lohkollaan 10. maaliskuuta jälkeenkin, mutta tappiot olivat raskaat. Puna-armeijan tykistö toimi 4. divisioonan lohkolla kiivaasti aina rauhan tuloon saakka. Toistuvat vyörytykset saivat etenkin JR 12:n miesvahvuuden laskemaan. Sen miesvahvuus laski alle 250 mieheen.[1]
Sodan päättyessä hyökkääjällä oli aloite käsissään kautta koko Viipurinlahden rintaman. Venäläisten sillanpää asema oli liki 10 kilometriä syvä ja seitsemän kilometriä leveä. Suomalaisten puolustus oli kulutettu sirpaleiseksi ja ohueksi. Suomalaisten puolustus oli romahtamaisillaan, joten rauha tehtiin oikeastaan yhdennellätoista hetkellä.[1]