Potkukelkka
Sivulta puuttuu 
Potkukelkka on pitkäjalaksinen työnnettävä kelkka, jossa on istumapaikka yhdelle ihmiselle. Potkukelkalla liikutaan jalaksilla seisten tai toisella jalalla jäästä tai lumesta vauhtia potkien. Kädensijoista pidetään kiinni ja niistä voidaan ohjata potkukelkkaa. Istuimella voi olla mukana matkustaja eli yleensä pieni lapsi.
Potkukelkalla voidaan liikkua silloinkin, kun lunta on vain vähän, eikä kevyt hiekoituskaan haittaa. Esimerkiksi pilkkijät ovat usein käyttäneet potkukelkkoja. Potkukelkkailu on monipuolista liikuntaa, sillä se kehittää samalla tasapainoa ja koordinaatiota sekä aerobista kuntoa ja lihasvoimaa. Lisäksi potkukelkka on ekologinen kulkuväline, jonka tuotanto ja käyttö kuormittavat ympäristöä hyvin vähän.[1]
Potkukelkkoja valmistetaan eri kokoisia ja mallisia. Sopiva otekorkeus riippuu potkimistavasta: etunojassa ja matalassa asennossa pääsee kovempaa, mutta rauhallisessa vauhdissa pystyasento on yleensä mukavampi.[2]
Sisällysluettelo |
[muokkaa] Historiaa
Potkukelkka keksittiin Ruotsissa 1800-luvulla jääkulkuneuvoksi saaristossa käytettäväksi. Se on kehitetty vesikelkasta, joka oli työnnettävä tavarankuljetuskelkka.[3] Potkukelkan kantamuotona on tosin pidetty myös norrlantilaista metsäkelkkaa. Myöhemmin potkukelkkaa on muotoiltu edelleen esimerkiksi pidentämällä jalaksia ja tekemällä ne teräksestä. Suomeen ensimmäiset tunnetut potkukelkat toi eversti Edvard Furuhjelm 1889, joka teetti ne kaksoispojilleen Knutille ja Augustille.[4] Furuhjelm arvioi, että potkukelkkaa voisi käyttää myös armeijan marsseilla. Se yleistyi ensin Ahvenanmaalla, rannikkoseudulla ja Pohjois-Suomessa.
Potkukelkka oli aluksi enimmäkseen kuormien kuljettamiseen käytetty hyötykulkuneuvo.[3] Rannikolla sitä käyttivät kalastajat ja hylkeenpyytäjät. Postinkantajat turvautuivat potkukelkkaan suojasäällä, mutta pakkasella he hiihtivät. Suomen ensimmäinen potkukelkkailun erikoisseura, Oulun Potkuriklubi, peustettiin jo vuonna 1890. Potkukelkkailua pidettiin naisille sopivana liikuntamuotona jo silloin, kun heidän hiihtoharrastustaan vielä vieroksuttiinkin.[4] 1800- ja 1900-luvun vaihteessa potkukelkkailussa järjestettiin jo kilpailuja ja se oli tasavertainen laji hiihdon ja luistelun kanssa.[3]
Potkukelkan kehityksessä tapahtui merkittävä muutos, kun salolainen sähköteknikko Oskari Terhi kehitti siihen rautajalakset vuonna 1900. Kelkan pystypuita käännettiin takanojaan, jolloin potkulle tuli enemmän tilaa ja ohjattavuus parani. Toisen maailmansodan jälkeen potkukelkka levisi koko Suomeen, mihin vaikutti valmistamisen opettaminen veistokouluissa. Sotien jälkeen potkukelkkaa alkoivat käyttää myös lapset. Aiemmin kelkkaa oli pidetty liian vaarallisena ja sen rikkoutumista pelättiin.[4]
Potkukelkka jäi vuosikausiksi lähinnä lasten ja vanhusten käyttöön. Kilpailutoimintaa aloitettiin uudestaan Suomessa 1985.[3] Vuonna 1997 markkinoille tuotiin Suomessa valmistetut teräsputkirunkoiset potkukiitäjät.[4]
[muokkaa] Tuotanto
Potkukelkkojen tuotanto on Suomessa vakiintunut 20 000:een vuodessa, kun 1960-luvun huippuvuosina niitä saatettiin valmistaa 100 000.lähde? Suomessa sitä valmistaa lähes monopoliasemassa Seinäjoen Kourassa sijaitseva E. S. Lahtinen Oy. Myös Norjassa ja Ruotsissa on omaa tuotantoa. Suomessa myydään vuosittain noin 30 000 potkukelkkaa, mikä on noin kolmannes maailmanmarkkinoista.[1]
[muokkaa] Potkukelkan osia
[muokkaa] Lisävarusteita
- jalkatuki jalaksen päälle
- turvaviiriheijastin
- hankijalas
- potkuantura kenkään
- pyöräsarja kesäkäyttöön
[muokkaa] Lähteet
- Sirpa Arvonen, Anne Lehtonen, Timo Niukkanen, Simo-Pekka Reponen: ”Potkukelkkailu”, Jäälle! Opas retkiluisteluun ja jäällä liikkumiseen, s. 79-93. Suomen Latu ry ja Edita, 2002.
