Polyvinylideenifluoridi
Polyvinylideenifluoridi eli PVDF on halogenoituihin polyolefiineihin kuuluva polymeeri, jonka monomeeri on vinylideenifluoridi. Polyvinylideenifluoridilla on useita käyttökohteita.
Ominaisuudet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Polyvinylideenifluoridi on termoplastinen polymeeri. Polymeerin molekyylimassa on tavanomaisesti 60 000–534 000 g/mol. Sen sulamispiste on 154–184 °C ja lasisiirtymälämpötila on -57– -29 °C. Polyvinylideenifluoridi on puolikiteinen polymeeri, jonka kiteisyysaste on 35–70 %. Aine on polymorfista ja siitä tunnetaan α-, β-, γ- ja δ-kidemuodot. Polymeeri liukenee vain eräisiin poolisiin iuottimiin, kuten asetoniin, dimetyyliformamidiin ja dimetyylisulfoksidiin. Se ei reagoi halogeenien tai laimeiden happojen tai emästen kanssa. Polyvinylideenifluoridi on mekaanisilta ominaisuuksiltaan lujaa, sitkeää ja kulutusta kestävää. Se kestää hyvin myös UV-säteilyn vaikutuksia. Vesihyöry ja muut kaasut läpäisevät polyvinylideenifluoridin huonosti. Polyvinylideenifluoridi on dielektristä, ferrosähköistä ja erityisesti β-kidemuodossaan pietsosähköistä. Yhdisteen tiheys on 1,68–1,98 g/cm3.[1][2][3][4][5][6][7][8]
Valmistus ja käyttö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Polyvinylideenifluoridia valmistetaan vinylideenifluoridista radikaalipolymeroinnilla emulsiona tai suspensiona vedessä 20–150°C:n lämpötilassa. Radikaali-initiaattorina reaktiossa käytetään niin epäorgaanisia kuin orgaanisiakin peroksideja. Komonomeereinä voidaan käyttää heksafluoripropeenia, klooritrifluorieteeniä tai tetrafluorieteeniä.[2][4][5][8]
Polyvinylideenifluoridista valmistetaan niin kalvoja, kuituja kuin kappaletuotteitakin. Käyttökohteita ovat muun muassa metallien pinnoitus, kaapelien päällystys, suodattimien valmistus, kondensaattorien valmistus, tikkien valmistus, teollisuuden putkien ja venttiilien valmistus sekä pietsosähköisten ominaisuuksien vuoksi käyttö mikrofoneissa, kaiuttimissa ja tutkissa.[1][2][3][4][5][6][8][9]
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ a b Jukka Seppälä: Polymeeriteknologian perusteet, s. 190. 6. painos. Otatieto, 2005. ISBN 978-951-672-348-1.
- ↑ a b c Julius E. Dohany: Fluorine-Containing Polymers, Poly(Vinylidene Fluoride), Kirk-Othmer Encyclopedia of Chemical Technology, John Wiley & Sons, New York, 2000
- ↑ a b Shamima Nasreen, Gregory M. Treich, Matthew L. Baczkowski, Arun K. Mannodi-Kanakkithodi, Yang Cao, Ramamurthy Ramprasad & Gregory Sotzing: Polymer Dielectrics for Capacitor Application, Kirk-Othmer Encyclopedia of Chemical Technology, John Wiley & Sons, New York, 2017
- ↑ a b c Klaus Hintzer, Tilman Zipplies, D. Peter Carlson & Walter Schmiegel: "Fluoropolymers, Organic", teoksessa Ullmann’s Encyclopedia of Industrial Chemistry, John Wiley & Sons, New York, 2014.
- ↑ a b c Mary Eagleson: Concise encyclopedia chemistry, s. 883. Walter de Gruyter, 1994. ISBN 978-3-11-011451-5. (englanniksi)
- ↑ a b Tony Whelan: Polymer Technology Dictionary, s. 341. Chapman & Hall, 1994. ISBN 0-412-58180-9. (englanniksi)
- ↑ George Wypych: Handbook of Polymers, s. 668–672. ChemTech Publishing, 2022. ISBN 978-1-927885-96-3. (englanniksi)
- ↑ a b c Marianne Gilbert: Brydson's Plastics Materials, s. 400–401, 418. Butterworth-Heinemann, 2017. ISBN 978-0-323-35824-8. (englanniksi)
- ↑ C. C. Chu: Suture Materials, Kirk-Othmer Encyclopedia of Chemical Technology, John Wiley & Sons, New York, 2017