Olli Heinivaara

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Olli Eino Heinivaara (23. helmikuuta 1923 Helsinki[1]7. maaliskuuta 1995 Helsinki[2]) oli suomalainen lääkäri, joka sai professorin arvonimen.[1]

Heinivaaran vanhemmat olivat päätoimittaja Eino Heinivaara ja Fanny Maria Mattson ja puoliso vuodesta 1948 Saara Tellervo Nieminen. Heinivaara tuli ylioppilaaksi Helsingin suomalaisesta lyseosta 1940 ja valmistui lääketieteen lisensiaatiksi 1947. Lääketieteen tohtoriksi hän väitteli 1955 ja sai sisätautien erikoislääkärin pätevyyden 1958.[1]

Heinivaara työskenteli valmistuttuaan lääkärinä Helsingissä ja Kuorevedellä, samoin kuin Henkivakuutusyhtiö Kansan sekä Valmet Oy:n, Ilmavoimien koelentueen ja Veljekset Karhumäki -yhtiöiden palveluksessa.[1] Keuhkosairauksien erikoislääkärin pätevyyden hän sai 1965. Kiinnostuttuaan tutkimustyöstä Heinivaara julkaisi tuloksia hematologian ja keuhkosairauksien alalta, Helsingin yliopiston sisätautien dosentti Heinivaarasta tuli 1961 ja keuhkosairausopin dosentti 1968. Professorin arvonimen hän sai vuonna 1973.[2]

Heinivaara toimi vuodesta 1967 alkaen melkein 20 vuoden ajan Laakson sairaalan ylilääkärinä ja Helsingin tuberkuloosipiirin johtajana. Henkivakuutusyhtiö Kansan lääkärinä vuodesta 1952 ja ylilääkärinä vuodesta 1957 toiminut Heinivaara jätti viimeksi mainitun tehtävän vasta siirtyessään eläkkeelle 1984.[2] Hänellä oli monien alansa yhdistysten ja järjestöjen luottamustehtäviä, muun muassa Suomalainen Lääkäriseura Duodecimissa, Suomen vakuutuslääkäriyhdistyksessä, Sisätautilääkäriyhdistyksessä ja Eläketurvakeskuksen hallituksessa.[1]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e Juhani Kirpilä, Sisko Motti, Anna-Marja Oksa (toim.): Suomen lääkärit 1962, s. 144. Helsinki: Suomen Lääkäriliitto, 1963.
  2. a b c Professori Olli Heinivaara Laakson tuberkuloosiparantolan kehittäjä 15.3.1995. Helsingin Sanomat. Viitattu 28.8.2017.
Tämä tieteilijään liittyvä artikkeli on tynkä. Voit auttaa Wikipediaa laajentamalla artikkelia.