Nauriskuoppa
Nauriskuoppa oli katettu maahan kaivettu kuoppa nauriiden talvisäilytystä varten. Suomessa naurismaan läheisyydessä sijainneen kuopan koko vaihteli siten, että pituutta oli tavallisesti yli kaksi metriä ja syvyys noin 0,7–1,2 metriä. Maaperän tuli olla vettä läpäisevää ja kuoppa kaivettiin usein rinteeseen tai harjun huipulle. Maasta nostettujen nauriiden naatit listittiin ja tuoreet nauriit ladottiin kuoppiin, jotka peitettiin tukipuiden varaan asetetuilla havuilla, oljilla ja maalla sekä joskus myös tuohilla. Katetta saatettiin lisätä useassa erässä syyspakkasten alkaessa ja lumipeitettä odotellessa.[1]
Nauriskuoppia on oletettavasti ollut yhtä kauan kuin nauriita on viljelty. Epävarman ajoituksen nauriinviljelyn harjoittamiselle Pohjolassa antaa tutkimusmatkailija Pytheas. Perimätieto ajoittuu noin vuoteen 322 eaa. Pytheaksen on päätelty ulottaneen retkensä jatkuvavaloisen kesän seudulle Thuleen. Pytheas kertoi ihmisten viljelleen siellä juuria ravinnokseen.[1]
Myös seuraavan vuoden siementuotantoon varatut istukkaat ladottiin nauriskuoppiin. Näihin nauriisiin jätettiin listittäessä tavallista pidempi kanta. Siemenistukkaat valittiin koon, muodon ja värin perusteella. Valinta oli varhaisinta kasvien jalostamista Suomessa. Useimmiten viljelijät tuottivat käyttämänsä siemenet itse, mutta rahaa saadakseen jotkut nauriinviljelijät erikoistuivat siementuotantoon. 1900-luvun alusta on säilynyt tietoja, että lapset kasvattivat siemeniä ja myivät niitä muun muassa torilla. Perunan käytön yleistyminen syrjäytti nauriinviljelyn ja nauriskuopat.[1]
Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ a b c Hannu Ahokas: Nauriskuoppa, naurishaudan pano, jäkälän pano, pantio ja AIV: suomalaisen kansanperinteen kehityssarjoja A. I. Virtasen rehunsäilöntämenetelmän takana. Teoksessa Tuukka Talvio (toimittanut): Suomen museo 2002, Suomen muinaismuistoyhdistys 2002, ISBN 951-9057-47-1, ISSN 0355-1806, sivut 97–99.