Lyijylasitteet
Lyijylasitteet ovat nimensä mukaisesti lyijyä sisältäviä lasitteita, joita käytetään keramiikkaa valmistettaessa. Ne on nykyään suuressa osin korvattu alkali- ja boorilasitteilla lyijyn myrkyllisyyden vuoksi.
Prosessi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Lyijylasitteita on käytetty etenkin terrakottaesineiden lasittamiseen, sillä se synnyttää kovan, kiiltävän ja vettä läpäisemättömän pinnan huokoiselle saviastialle. Se on ns. matalan polton lasite, joka ei tarvitse kuin n. 800 °C polttolämpötilan. Lyijylasitteessa juoksutteena toimii lyijyoksidi tai lyijysilikaatti. Lyijy alkaa haihtua yli 1000 °C, mutta vaikuttaa edelleen sulamiseen.[1]
Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Lyijylasitteet on tunnettu antiikin ajoista lähtien. Roomalaiset käyttivät niitä öljylamppujen ja juoma-astioiden valmistuksessa.[2] Kiinassa valmistettiin Han-dynastian aikaan vihreäksi lasitettuja hautaesineitä, joissa lyijylasitteeseen lisättiin kuparioksidia värin synnyttämiseksi.[3] Myöhemmin Tang-dynastian aikaan lyijylasitusta käytettiin sancai-esineiden valmistuksessa; niissä oli yleensä kolmea väriä, (kellan)ruskeaa, vihreää ja kermanvalkoista.[4]
Keskiajan Euroopassa lyijylasitusta käytettiin hyvin yleisesti. 1400-luvulla lyijylasitteista kehitettiin Italiassa tinalasite, jota käytettiin majolika-esineiden valmistukseen. Se syrjäytti paljolti lyijylasituksen käytön hienossa keramiikassa. 1800-luvun Englannissa värikkäitä lyijylasitteita käytettiin paljon koriste-esineiden, tarjoiluastioiden ym. valmistuksessa[5].
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ Airi Hortling: LASITE JA LASITTAMINEN, s. 10-11. Taideteollinen korkeakoulu. Teoksen verkkoversio (PDF) (viitattu 18.8.2021).
- ↑ Victor Bryant: Ceramics in the Roman World ceramicstudies.me.uk. 2004. Viitattu 19.8.2021. (englanniksi)
- ↑ S.J. Vainker: Chinese Pottery and Porcelain, s. 42-44. British Museum Press, 1991. ISBN 9780714114705. (englanniksi)
- ↑ Vainker, s. 75
- ↑ Wolf Mankowitz, Reginald G. Haggar: The Concise Encyclopaedia of English Pottery and Porcelain, s. 138-139. , 1968. (englanniksi)