Kiitäjät (perhosheimo)

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Tämä artikkeli kertoo perhosheimosta, kiitäjät ovat myös lintuja.
Kiitäjät
Syreenikiitäjä (Sphinx ligustri)
Syreenikiitäjä (Sphinx ligustri)
Tieteellinen luokittelu
Domeeni: Aitotumaiset Eucarya
Kunta: Eläinkunta Animalia
Pääjakso: Niveljalkaiset Arthropoda
Alajakso: Kuusijalkaiset Hexapoda
Luokka: Hyönteiset Insecta
Lahko: Perhoset Lepidoptera
Alalahko: Glossata
Osalahko: Erilaissuoniset Heteroneura
Yläheimo: Kehrääjämäiset Bombycoidea
Heimo: Kiitäjät
Sphingidae
Latreille, 1802
Alaheimot
Katso myös
 Wikispecies-logo.svg Kiitäjät (perhosheimo) Wikispeciesissä
 Commons-logo.svg Kiitäjät (perhosheimo) Commonsissa

Kiitäjät (Sphingidae) on suurten tai keskikokoisten perhosten heimo. Siihen kuuluu hieman yli 1200 lajia, joista suurin osa tropiikissa. Palearktisella alueella lajeja on 125, joista Euroopassa elää 33.[1] Suomesta on tavattu 11 vakinaista kiitäjälajia sekä kuuden vaeltavan tai harhailevan lajin yksilöitä.[2]

Piirteitä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kiitäjien toukat ovat kookkaita, karvattomia ja niiden peräpäässä on yleensä kaareva sarvi.

Kiitäjät ovat saaneet nimensä siitä, että ne lentävät nopeammin kuin muut perhoset. Niiden pitkät ja kapeat siivet sekä virtaviivainen vartalo liittyvätkin juuri suureen lentonopeuteen. Koetilanteessa kiitäjien on todettu saavuttaneen yli 50 km/h lentonopeuksia[3]. Useimmat lajit ovat aktiivisia yöllä tai hämärän aikaan. Tällöin aikuisen perhosen etusiivissä on yleensä suojaväri, joka piilottaa valoisana aikana lepäävän perhosen saalistajilta. Takasiivet ovat selvästi etusiipiä pienemmät ja saattavat olla kirkasväriset. Monet päivällä lentävät lajit pytkivät muistuttamaan kimalaisia. Joillakin lajeilla koirat ja naaraat eroavat ulkonäöltään toisistaan naaraiden ollessa koiraita kookkaampia ja naaraat houkuttelevat koiraita luokseen erittämiensä feromonien turvin.[4] Sukupuolet on helppo erottaa tuntosarvista, jotka ovat naarailla rihmamaiset. Koirailla tuntosarvien alapinnalla on parillisia haarakkeita, jotka tekevät sarvista selvästi paksummat.[1]

Kiitäjillä on heimona runsaasti tuntomerkkejä, jotka osoittavat ryhmän monofyleettiseksi. Aikuisella perhosella tärkeimmät näistä liittyvät siipisuonitukseen. Toukissa yhdistäviä tuntomerkkejä on enemmän. Esimerkiksi toukan jaokkeiden 4–10 sivuilla olevat vinoviivat sekä peräpäässä oleva sarvi, joka on joillakin lajeilla surkastunut. Verkkosilmät ovat suuret mutta päälaen pistesilmät ja chaetosemat puuttuvat aina. Tuntosarven kärki on monilla lajeilla voimakkaasti kaartuva. Etu- ja takasiipiä yhdistää frenulum-retinaculum-rakenne, jonka frenulum-osa on joillakin lajeilla surkastunut. Etenkin osa trooppisista lajeista kykenee tuottamaan ääntä joko ilmavirran avulla tai hieromalla ulompia genitaaliosiaan yhteen.[1]

Yöaktiivisten lajien parittelu tapahtuu yleensä päivällä, jolloin perhosparin voi tavata lepäämässä takaruumiiden kärjet vastakkain. Parittelun jälkeen naaras munii jopa toistasataa munaa, yleensä yksittäin sopivalle ravintokasville. Kiitäjien toukat ovat kookkaita ja paksuja, yleensä karvattomia ja lähes kaikilla lajeilla toukan peräpäässä on kaareva, sarvimainen uloke. Toukkien väritys pyrkii piilottamaan ne kasvillisuuden sekaan. Monilla toukilla on vartalossaan silmätäpliä, joiden tarkoituksena on hämätä saalistajaa pitämään toukkaa vaikkapa käärmeenä. Loisia ja pienempiä saalistajia, kuten muurahaisia, vastaan toukka voi puolustautua ruiskuttamalla oksennusta uhkaajan päälle.[4]

Toukat elävät melko piilottelevaa elämää, usein korkealla puiden latvustoissa.[1] Kehityksensä päätteeksi toukat laskeutuvat ravintokasvista maahan. Suurikokoinen, koteloitumispaikkaa etsivä toukka on vaihe, jossa kiitäjiä tapaa helpoimmin. Sopivan paikan löydettyään toukka kaivautuu maan alle, eräät lajit jopa useiden kymmenien senttimetrien syvyyteen, ja koteloituu. Useimmat tropiikin ulkopuolella elävät kiitäjäperhoslajit viettävät talven kotelovaiheessa.[4]

Elintavat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kiitäjät voidaan jakaa yökiitäjiin, hämäräkiitäjiin ja päiväkiitäjiin. Näistä hämärä- ja päiväkiitäjät syövät aikuisenakin. Vieraillessaan kukilla ne eivät laskeudu sille vaan imevät kukkien mettä pitkällä imukärsällään lentäen paikallaan ilmassa kuin kolibrit. Kyky paikoillaan lentämiseen mettä imiessä onkin esimerkki kiitäjäperhosten ja kolibrien konvergentistä evoluutiosta eli tilanteesta, jossa kaksi samanlaisen elämäntavan omaksunutta eläinryhmää on päätynyt samanlaiseen tekniseen ratkaisuun. Aikuisilla yökiitäjillä ei ole toimivia suuosia, vaan ne elävät lyhyen aikuisvaiheensa toukkana nauttimansa ravinnon turvin.

Kiitäjät ovat nopeita ja kestäviä lentäjiä. Eräät lajit, kuten etelänpäiväkiitäjä, ovatkin tunnettuja tavastaan vaeltaa kauaksi luontaisen elinalueensa ulkopuolelle.

Suomessa tavatut lajit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d Nationalnyckeln till Sverges flora och fauna. Fjärilar: Ädelspinnare–tofsspinnare Lepidoptera: Lasiocampidae–Lymantriidae. ISBN 978-91-88506-58-0 s. 167–168
  2. Pertti Pakkanen: Kiitäjät. Suomen Perhostutkijain Seura.
  3. http://entnemdept.ufl.edu/walker/ufbir/chapters/chapter_01b.shtml
  4. a b c Pittaway, A. R. (1993): The hawkmoths of the western Palearctic. Harley Books

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]