Isohiirenhäntälepakko
| Isohiirenhäntälepakko | |
|---|---|
.jpg) |
|
| Uhanalaisuusluokitus | |
|
|
|
| Tieteellinen luokittelu | |
| Domeeni: | Aitotumaiset Eucarya |
| Kunta: | Eläinkunta Animalia |
| Pääjakso: | Selkäjänteiset Chordata |
| Alajakso: | Selkärankaiset Vertebrata |
| Luokka: | Nisäkkäät Mammalia |
| Lahko: | Lepakot Chiroptera |
| Heimo: | Hiirenhäntälepakot Rhinopomatidae |
| Suku: | Rhinopoma |
| Laji: | microphyllum |
| Kaksiosainen nimi | |
| Katso myös | |
|
|
|
Isohiirenhäntälepakko (Rhinopoma microphyllum) on yksi kolmesta hiirenhäntälepakoiden heimoon kuuluvasta lepakkolajista. Nisäkäsnimistötoimikunta on ehdottanut, että lajin suomenkieliseksi nimeksi vaihdettaisiin ”isohäntälepakko”.[3]
Levinneisyys ja elintavat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Lajia esiintyy Afrikassa Marokosta Nigeriaan ja Sudaniin. Lisäksi se on levinnyt myös idemmäksi Thaimaahan asti.[2] Isohiirenhäntälepakot oleskelevat muun muassa vanhoissa rakennuksissa, luolissa, tunneleissa ja kaivoissa. Lepakot viihtyvät sekä yksinään että isoissa yhdyskunnissa.[4]
Anatomia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Hiirenhäntälepakoiden karvoitus on harmaanruskea. Lajille tyypillistä on litteä ja laiha ruumiinrakenne ja huomattavan pitkä (5–7,8 cm), hiiren häntää muistuttava häntä. Isohiirenhäntälepakon nenä näyttää siankärsältä. Ruumiin pituus on 6–8,4 cm, kyynärvarsi on 6,2–7,3 cm ja paino on 10–20 g.[4]
Hiirenhäntälepakko kykenee kiipeämään pystysuoria seiniä pitkin nopeasti ylös ja mahtuu kulkemaan kapeista raoista.[4]
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ Aulagnier, S. & Palmeirim, P.: Rhinopoma microphyllum IUCN Red List of Threatened Species. Version 2014.1. 2008. International Union for Conservation of Nature, IUCN, Iucnredlist.org. Viitattu 10.7.2014. (englanniksi)
- ↑ a b Richard Hoath: A Field Guide to the Mammals of Egypt, s. 41. American Univ in Cairo Press, 2009. ISBN 9789774162541. (englanniksi)
- ↑ Nisäkkäiden suomenkieliset nimet » Nimistöhaku Luonnontieteellinen keskusmuseo, Helsingin yliopisto. Viitattu 16.11.2010. [vanhentunut linkki]
- ↑ a b c Jiří Gaisler ja Jan Zejda: Suuri eläinkirja, s. 84. suom. Mattias Toivanen, Jere Malinen ja Ismo Nuuja. WSOY, 1995. ISBN 951-0-22848-6.
| ||||||||||