Islannin kristillistäminen
 |
Tämän artikkelin tai sen osan paikkansapitävyys on kyseenalaistettu. Voit auttaa varmistamaan, että kyseenalaistetut väittämät ovat luotettavasti lähteistettyjä. Lisää tietoa saattaa olla keskustelusivulla. Tarkennus: Lähteitä ei liene tarkistettu. |
 |
Tämän artikkelin tai sen osan kieliasua on pyydetty parannettavaksi. Voit auttaa Wikipediaa parantamalla artikkelin kieliasua. |
Islanti kristillistettiin noin 1000 jKr., jolloin kristinuskosta tuli Islannin valtionuskonto. Tapahtuma tunnetaan termillä kristnitaka (kirjaimellisesti "kristinuskon ottaminen").
Ennen kristinuskon tuloa Islannin asukkaat olivat pakanoita, jotka palvoivat viikinkien aasa- ja vaanijumalia. Vuodesta 980 lähtien Islannissa vieraili useita kristittyjä lähetyssaarnaajia, jotka eivät juurikaan menestyneet. Kun Olav Tryggvason (joka oli kääntynyt kristityksi noin vuonna 998) nousi Norjan valtaistuimelle, käännynnäisiä tuli paljon enemmän ja kaksi kilpailevaa uskontoa jakoivat maata ja nostivat sisällissodan uhkaa.
Sodan puhkeamisen jälkeen Tanskassa ja Norjassa asia saatettiin loppuun välimiesoikeudessa Alltingissa. Lakijohtaja, pakana Thorgeir Thorkelsson ehdotti "yhtä lakia ja yhtä uskontoa", jonka jälkeen kasteesta ja kristinuskoon kääntymisestä tuli pakollista.[1][2]
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Poltetun Njállin saaga mukaan Allting julisti kristinuskon alueen viralliseksi uskonnoksi vuoden 1000 tienoilla.[1] Perinteisen käsityksen mukaan maan kristillistäminen alkoi vuodesta 1000, vaikka jotkut historioitsijat ajoittavatkin sen vuodelle 999.
Lähetyssaarnaajat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Vuodesta 980 lähtien Islannissa vieraili useita lähetyssaarnaajia. Ensimmäinen näistä näyttää olleen ulkomailta palannut islantilainen, Thorvald Konradsson. Thorvaldin mukana oli Fridrek-niminen piispa. Thorvaldin yritykset kääntää islantilaisia menestyivät heikosti. Hänen isänsä Konrad oli ensimmäinen käännynnäinen, jota seurasi hänen perheensä. Hän ja piispa vierailivat eri alueilla ennen saapumistaan Althingiin, mutta heidän yrityksiinsä kohdistui pilkkaa ja jopa loukkaavia skaldisia jakeitaselvennä. Thorvald tappoi kaksi miestä ja Thorvaldin seuraajien ja pakanoiden väliset yhteenotot jatkuivat. Thorvald lähti Islannista vuonna 986 retkikunnan mukana Itä-Eurooppaan, jossa hänen sanotaan kuolleen pian saapumisensa jälkeen.[3]
Norjan kuninkaiden painostus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kun Olav Tryggvason nousi Norjan valtaistuimelle, pyrkimykset Islannin kristillistämiseen lisääntyivät. Kuningas Olav lähetti islantilaisen Stefnir Thorgilssonin takaisin kotimaahansa käännyttääkseen maanmiehensä. Stefnir tuhosi väkivaltaisesti pyhäkköjä ja pakanajumalien kuvia, mikä teki hänestä niin epäsuositun, että hänet julistettiin lopulta lainsuojattomaksi. Stefnirin epäonnistumisen jälkeen Olav lähetti papin nimeltä Thangbrand. Thangbrand oli kokenut lähetyssaarnaaja, joka oli uskonnollista vaikutusvaltaa Norjassa ja Färsaarilla. Hänen tehtävänsä Islannissa noin vuosina 997–999 onnistui vain osittain. Hän onnistui käännyttämään useita merkittäviä islantilaisia päälliköitä, mutta tappoi kaksi tai kolme miestä prosessin aikana. Thangbrand palasi Norjaan vuonna 999 ja ilmoitti epäonnistumisestaan kuningas Olaville, joka päätti ottaa aggressiivisemman kannan islantilaisia kohtaan. Hän kielsi islantilaisilta merenkulkijoilta pääsyn Norjan satamiin ja otti panttivangeiksi useita islantilaisia, jotka asuivat Norjassa. Tämä keskeytti kaiken Islannin ja sen tärkeimmän kauppakumppanin välisen kaupan. Jotkut kuningas Olavin ottamista panttivangeista olivat merkittävien islantilaisten päälliköiden poikia, jotka hän uhkasi tappaa, elleivät islantilaiset hyväksy kristinuskoa. 1100-luvulta peräisin olevat islantilaiset lähteet kertovat kolmesta armenialaisesta piispasta, Petroksesta, Abrahamista ja Stephannoksesta, jotka lähtivät kristillisiksi lähetyssaarnaajiksi Islantiin. [4]
Islannin vapaavaltion rajoitettu ulkopolitiikka koostui lähes kokonaan hyvien suhteiden ylläpitämisestä Norjaan. Islannin kristityt käyttivät kuninkaan painostusta tehostamaan kääntymystä. Kaksi kilpailevaa uskontoa asutti pian maata ja nosti sisällissodan uhkaa .
Islantilaiset suostuivat kääntymään kristinuskoon kolmella ehdolla; vanhoja jumalia saa yhä palvoa yksityisesti, hevosenlihaa saa yhä syödä ja lapsia saa yhä uhrata.[5]
Kirkko piti vaateita kohtuullisina ja suostui niihin.
Hyväksyminen välimiesoikeudella[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
 |
Tämä artikkeli tai osio on keskeneräinen. Voit auttaa Wikipediaa laajentamalla sivua. Lisää tietoa saattaa olla keskustelusivulla. |
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ a b Orfield: The Growth of Scandinavian Law. University of Pennsylvania Press, 1953. ISBN 9781584771807. Teoksen verkkoversio (viitattu 30 August 2019).
- ↑ Jochens: Women in Old Norse Society, s. 18. Cornell University Press, 1998. Teoksen verkkoversio.
- ↑ Great Events in Religion: An Encyclopedia of Pivotal Events in Religious History, s. 482. ABC-CLIO, 2016. ISBN 9781610695664. Teoksen verkkoversio (viitattu 30 August 2019).
- ↑ A.E. Redgate, The Armenians, Blackwell Publishers, 1998, 2000, pp. 233–234.
- ↑ Bagge, Sverre (2014). Cross and Scepter: The Rise of the Scandinavian Kingdoms from the Vikings to the Reformation. Princeton University Press. p. 64. ISBN 978-1-4008-5010-5.