Hevosajoneuvo

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Hevosajoneuvo on määritelty nykyaikana hevosen vetämiksi rattaiksi tai reeksi.

Vanhimmat Suomesta löydetyt ajoneuvojen jäännökset ovat esihistoriallisia kivikirveellä veistettyjä niin sanottuja muinaisjalaksia. Ne ovat voineet olla koiran, poron tai hevosen vetämistä jalaksen tai jalasten varassa laahatusta ajoneuvosta.

Kivi- ja pronssikausi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Hevonen ja kuolaimet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomalaisten ensimmäinen kosketus hevosiin juontaa tuhansien vuosien taakse. Hevosen tiedetään olleen kotieläimenä kivikauden lopulla ja Suomen vanhin hevoseen liittyvä löydös, kuolaimet, on peräisin 3 500 vuotta sitten Vöyrillä kotieläimenä kulkeneelta hevoseltalähde?. On mahdollista, että kivikauden loppupuolen aikaiset esi-isämme toivat ensimmäiset hevosemme 4 500 vuotta sitten nykyisen Karjalan alueelta. Pronssikaudelta hevosiin liittyviä kuolainlöydoksiä on jo useitalähde?, hevonen on tunnettu Suomessa kotieläimenä viimeistään rautakaudella.

Rautakausi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ratsu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vanhimmat hevoseen liittyvät sanat ovat itämerensuomalaista alkuperää: varsa, hepo, hevonen. Marhaminta ja suitset ovat karjalaisia sanoja. Ratsu ja ratsastaa ovat taasen hevoskulttuuriin kuuluvia sanoja, myös ne ovat vastaavia itämerensuomalaisissa kielissä. Lähde: Heikki Laakso

Laihia, Vöyri ja Maalahti muodostivat 300–700-luvuilla kukoistavan asutusalueen Etelä-Pohjanmaalla. Vähänkyrön Kaavontönkästä on löydetty 700-luvun venehauta, jossa oli poltettu ratsusotilas varusteineen mm. miekka, kilpi, hevosen kuolaimet.

Purilaat, renttuut, keissut[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vanhimmat hevosajoneuvot ovat purilaat eli renttuut. Hevonen valjastettiin yksinkertaisiin länkivaljaisiin, aisat sidottiin rahkeilla kiinni ja yhdistettiin välipuilla toisiinsa johon kuorma sidottiin kiinni. Aisojen väliin voitiin vielä hihnoittaa pieni puusatula. Purilaat olivat tavallaan kesäreki, koska talven lumia vastaan sen kantopinta oli kovin vaatimaton. Talvi- ja jatkosodan aikana purilaat "hoksattiin" uudelleen käyttöön. Niillä kuljetettiin ammuksia ja aseita etulinjaan, samalla haavoittuneet ja kaatuneet kuljetettiin paluukuormana etulinjasta pois. Purilaat oli helposti ja nopeasti valmistettavissa metsästä saatavilla olevista värkeistä.

Luokkavaljastus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Luokka, luokki, vemmel, vembel[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Luokki

Suomalaisen ajohevoskulttuurin tärkein lenkki on luokkavaljastus. Kustaa Vilkunan mukaan luokasta löytyy ensimmäiset tiedot Suomesta ja Virosta. Muinaisrunoissa luokkavaljas on hyvin tavallinen ja ensimmäinen kirjallinen maininta on 1430-luvulta piispa Henrikin surmanrunossa. Virosta maininta löytyy vuodelta 1494. Venäjältä kirjallista tietoa luokasta löytyy huomattavasti myöhemmin. Ruotsissa siitä ei ole vanhojakaan tietoja, tutkimusmatkailija Carl von Linnékin näki luokan ensi kerran 1732 Suomessa. Vanhoissa verokirjoissa luokka oli talon omaisuutta, Lemun Nyynäisten taloon oli merkitty 1549 kaksi maalattua luokkaa. 1700-luvun verokirjoissa luokka oli yleinen koko maassa. Luokan käyttöalue on hyvin yhtenäinen, Suomen ja Viron lisäksi luokkaa käyttävät venäläiset sekä suomalais-ugrilaiset kansat. Läntinen raja kulkee Kuurinmaalla Latviassa. Suomessa yleisesti käytetty nimitys on luokka tai luokki, Karjalassa vemmel, vempele ja Vepsässä vembel. Sana luokki taasen on yhtenäinen suomessa, vatjassa, virossa ja liivissä.

»Ja kun on kysymys suomensukuisten kansojen hevoskulttuurin iästä ja laadusta, liittyy valjasluokki tärkeänä ja valaisevana kansatieteellisenä lisänä vanhoihin yhteisiin hevosen ja aisojen nimityksiin sekä esihistoriallisiin kesyä hevosta koskeviin löydöksiin, sillä käytännöllinen ja laadultaan perin erikoinen luokki on painava todiste varsin pitkäaikaisesta ajohevoskulttuurista. Alkukeksintö on voitu tehdä jo varhain tuossa suuressa metsäseudussa, jossa painetut, joustavat kaaret ovat ikivanhoista ajoista saakka olleet metsästäjän apureina pyydysten osina ja käsijousina. Samalta alueelta lienee vanha myös painamalla tehty reenjalas sillä sen ja luokin maantieteelliset levinneisyysalueet lankeavat suurin piirtein yhteen.»
(Kustaa Vilkuna)

Mesopotamia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pyörä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kärryt keksittiin Mesopotamian korkeakulttuurissa nykyisessä Irakissa, sieltä tämä teknologia kulkeutui Keski-Aasian aroille. Maanviljelysanastoa pidetään alkuperältään ei-indoeurooppalaisena, sen sijaan niille on yhteistä hevoskärryihin liittyvät sanastot. Asko Parpola on perustanut IE-kantakielen ajoituksen juuri tähän yhteiseen kärry-sanastoon, joka on esiintynyt kantakielessä jo ennen sen hajoamista tytärkieliksi. Kärry-sanaston löytyminen merkitsi myös onnenpotkua suomensukuisten kantakielen ajoittamiselle. Eräät lainasanat on omaksuttu täysin IE-kantakieleen yhdistettävässä asussa. Myöhemmin omaksuttuna sanat olisivat muodostuneet erilaisiksi.

Aasien tai härkien vetämät vaunut mahdollisti aiempaa pidemmät matkat ja nopeamman liikkuvuuden. Kaksipyöräiset hevosten vetämät kärryt tulivat hieman myöhemmin ja vasta ne mullisti keksinnön lopullisesti, kärryjä alettiin soveltaa sotilaallisesti. Armenialainen rekonstruktio vankkureista, jollaisia koskeva sanasto oli 4000 eaa. kaikille IE-kielille enemmän ja vähemmän yhteinen.

Itämerensuomalaiset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Rattaat, kärryt, vankkurit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Rattaat on tunnettu itämerensuomalaisten keskuudessa 1000 vuotta eaa. Kyseessä oli kahdella umpipyörällä varustetut kärryt, joita oli käytössä vielä 1920-luvulla Laatokan Karjalassa. Vaikka ratas tunnettiin, kesällä liikkuminen tapahtui pääasiassa jokia pitkin veneellä. Toinen kulkumuoto oli poron, hevosen tai härän vetämä reki, huonot tiet ja upottavat suot teki reen kesälläkin ratasta paremmaksi. 1500-luvulla Etelä-Pohjanmaalla, kansa kutsui inhoamiaan paikallisia ratsusotilaita "sontaryyttäreiksi". Nämä kun olivat lähteneet sotaan suoraan sontarattaiden edestä.

Työkäytössä 1930-luvulle asti rattaista tärkeimmät olivat rekirattaat, kuormarattaat, lantarattaat, rehurattaat ja kaksiakseliset vankkurit. Matkustamiseen, asioimiseen ja kirkossa käyntiin ajoneuvot oli kiesit eli kirkkokärryt, ajelurattaat, trillat ja vaunut sekä jahtikärryt ja -vaunut. Ajelurattaat tulivat 1700-luvulla ensin säätyläisten käyttöön ja 1800-luvulla ne alkoivat yleistyä myös talonpojilla. Rattaat olivat puupyöräisiä ja usein jousettomia. Kirkkokärryissä puujousitus teki ajamisesta miellyttävämmän ja myöhemmin teräsjousituksen yleistyessä, alkoi myös hevosajokalujen varsinainen sarjatuotanto.

Itäinen ja läntinen reki[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Reki kehittyi purilaista jalaksilla kulkevaksi kulkuneuvoksi, nyt siihen voitiin jo lastata suuriakin kuormia. Lumen määrä ja pysyvyys sekä maasto vaikutti alueellisesti omaleimaisten rekityyppien kehitykseen. Raja kulkee suunnilleen Kymijoki - Kokkola linjalla, tämän vuoksi reet jaotellaan itäiseen ja läntiseen rekeen.

Itäinen reki[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pohjois-itäsuomalainen reki oli korkeasepäinen, kaustoja kannattavia kaplaita oli 3 - 4 paria. Niitä yhdisti ja kannatti poikittaiset pajut, vitsoilla niihin sidotiin säleistä liisteet kuorman pohjaksi. Koivuinen kainalovitsa kiinnitettiin jalasten käyrään kärkeen ja sidottiiin ensimmäiseen kaplaaseen saverikon viereen, kiinnitys esti jalasten käyrää kärkeä oikenemasta. Aisa pistettiin vahvasta närelenkistä solmittuun saverikkoon. Kun rekeen vielä kiinnitettiin irrotettavat laidat, saatiin resla eli ajelureki.

Läntinen reki[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Länsisuomalainen reki oli matalakärkinen ja rakenteeltaan jäykkä. Vahvat jalakset veistettiin koivun tai kuusen juurakoista. Matalat veistonokat mahdollistivat kaustojen ulottamisen kärkiin asti. Ketarat eli kaplaat tehtiin irrallisista kappaleista mutta jalaksiin saatettiin myös jättää oksantapit ketaroiksi. Yläpäästä ketarat kiinnitettiin poikkipuihin ja niiden päälle tehtiin laudasta kuormataso. Näppärimmät valmisti irrotettavan kehikon istuimineen, jolloin työreestä saatiin korppu- eli ajelureki.

Kumpikin reki oli muutettavissa käyttötarkoituksen muuttuessa heinän ajosta halkojen, lannan ja rehun kuljetukseen. Jo esihistoriallisista ajoista alkaen kummassakin rekityypissä käytettiin anturoissa tallaa, se veistettiin havupuun kovasta lylystä ja kiinnitettiin anturaan puunauloilla. Talla suojasi anturaa kun ajettiin sulalla kelillä ja kesällä ajettaessa karkealla alustalla. 1800-luvulla rekiä alettiin raudoittaa ja samalla talla vaihtui lattaraudaksi. Itäistä rekeä ajettiin saverikkoaisoilla, läntinen kulki myös kakkula-aisoilla.

Itäinen ja läntinen parireki[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Raskaaseen metsä- ja rahtiajoon tarvittiin enemmän kantavuutta ja notkeampaa ohjattavuutta. Parireki saatiin liittämällä kaksi rekeä peräkkäin, tukkirekenä malli levisi länsisuomesta sisämaahan päin ja parireestäkin kehittyi joustava itäinen ja jäykkä läntinen tyyppi. Alun perin parireki oli kehitetty tukinajoa varten mutta sitä sovellettiin myös lannan, rehujen ja halkojen kuljetukseen. Ennen "rekka" tarkoitti parireen päälle laitettua kuljetuslavaa, myös kippilavoja ja laukaistavia pohjia niissä oli.

Pohjois-itäsuomalainen parireki oli pitkä, rautaa vain jalasten anturoissa ja kiinnityspulteissa. Ketjulla ristiin kytkemällä etu- ja takareki yhteen, saatiin aikaan ”nelijalasohjaus” jolloin takimmainen reki seurasi joustavasti ”kuin hai laivaa” etummaista rekeä. Takimmaista rekeä nimitettiin häntyriksi.

Työtehoseura[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Työtehoseura kehitti sodan aikana saverikko- ja kakkulaparireestä standardityypit. Työn tuloksena tärkeimpiä olivat jalasten raideleveyden vakiointi, kummankin tyypin jalasväli oli 61 cm. Liikkuva pankko helpotti yhdessä luokkavaljaan kanssa kuorman irrotusta ja liikkeelle lähtöä. Pankko toimii eräänlaisena nykäisylaitteena, vetäen kuorman liikkeelle ja kuorma massallaan veti jalakset mukaan.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]