Hallinnollinen sääntely
Hallinnollinen sääntely on julkisen vallan yksipuolista käyttämistä yksittäistapaukseen julkisten tavoitteiden toteuttamiseksi, eturistiriitojen ratkaisemiseksi tai erisuuntaisten intressien yhteensovittamiseksi. Sen tyypillisiä piirteitä ovat yksipuolisuuden ohella valtaluonne ja yksittäistapausten käsittely. Yksipuolisuutta pyritään lieventämään asianosaisia ja usein muitakin kuulemalla, jolloin he esittävät oman kantansa ja vaatimuksensa. Yksittäistapauksellisuutta vähennetään käyttämällä yleisempiä, joskin kaavamaisempia, päätösmuotoja.[1]
Hallinnollisessa sääntelyssä viranomainen päättää kansalaisen tai oikeushenkilön oikeuksista ja velvollisuuksista. Siihen sisältyy rajoituksia ja velvoituksia, mutta myös etuja suova päätöksenteko on tavallista. Päätöksiä voi tehdä julkishallinnon toimielinten ohella jossain määrin välillinen julkishallinto. Hallinnollisen sääntelyn perusmuoto on hallintopäätös. Laajasti vaikuttavia hallintopäätöksiä syntyy esimerkiksi kaavoituksessa ja hallinnollisia normeja annettaessa. Sääntelyyn kuuluu erottamattomana osana päätösten toteuttamisen valvonta ja joskus siihen liittyy hallintopakon käyttäminen. Sääntelyn oikeudelliset rajat ja käsitteen sisällön määrittelevät viranomaisen toimivallasta säädetyt oikeussäännökset.[1]
Hallinnollisen sääntelyn lisäksi julkishallintoon kuuluu kolme tehtäväryhmää:
- palvelujen tuottaminen ja etujen jakaminen
- hallintoa ylläpitävä toiminta
- hallinnon harjoittama taloudellinen toiminta.[1]
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ a b c Encyclopædia iuridica fennica, Suomalainen lakimiesyhdistys 1994–1999, ISBN 951-855-135-9, osa V palstat 163–165.