Germaaninen laki
Germaaninen laki tarkoittaa eri germaanikansojen lakeja ajanjaksona, joka alkoi, kun nämä kansat joutuivat ensi kerran kosketuksiin roomalaisten kanssa, päättyen siihen, kun heimolait muuttuivat kansallisiksi laeiksi. Tämä muutos tapahtui eri vaiheessa eri kansojen historiassa. Siten monet pohjoismaiden 1100-luvun lakikokoelmat muistuttavat visigoottien 500-luvun lakeja.[1] Yleensä germaaninen laki tai germaaninen oikeus viittaa oikeushistoriallisessa kielenkäytössä germaanisten kansanheimojen oikeuteen ennen frankkilaista kautta ja keskiaikaa.[2]
Germaanisiksi katsottuja lakeja ja oikeutta esiintyi lähinnä Keski- ja Pohjois-Euroopassa, mutta myös Pohjois-Italiassa ja Britanniassa. Germaaniset lait olivat luonteeltaan arkaaisia, ja suvulla oli keskeinen merkitys. Oikeuskulttuuri oli pääosin suullista. Oikeudellisia ja muita yhteisiä asioita käsiteltiin vapaiden miesten kansankokouksissa eli käräjillä (thing tai ting). Oikeudenkäynneissä käytettiin jumaltuomioita sekä asianosaisten ja heitä tukevien myötävannojien valoja.[2]
Ensimmäinen tunnettu germaaninen laki on Leges Barbarorum, jonka käsikirjoituksia on säilynyt 400-luvulta 800-luvulle. Lakikokoelma on kirjoitettu latinaksi, ja siinä näkyy selvä roomalaisen lain vaikutus muun muassa käytettyjen teknisten termien muodossa. Anglosaksien lait ja pohjoisgermaanien lait on puolestaan kirjoitettu kansankielellä, ja niiden kirjallinen tyyli juontuu varhaisista kristillisistä teksteistä.[1]
Alun perin kaikkien germaanikansojen lait pohjautuivat kunkin heimon vanhoihin tapoihin, eivät keskusvallan tai kuninkaan määräyksiin. Lakeja ei kirjoitettu muistiin, vaan ne pohjautuivat yleisiin käytäntöihin ja moraaliin. Lait koskivat vain oman heimon jäseniä, eivätkä germaanit aluksi soveltaneet lakejaan valloittamiensa entisten Rooman provinssien väestöön, vaan näitä koski roomalainen laki.[1]
Varhaisin germaanien lakikokoelma, Visigoottien valtakunnassa 400-luvulla laadittu Eurikin koodeksi, koski ennen kaikkea visigootteja. Vuonna 506 laadittu Lex Romana Visigothorum koski valtakunnan roomalaisia alamaisia. Tämä laki oli kooste roomalaisesta laista, jota oli sovellettu siloiseen ajankohtaan. Tämä laki oli sittemmin lähteenä frankkien valtakunnan roomalaiselle laille. Vasta 600-luvulla koottu visigoottien laki Liber Judiciorum koski visigootteja ja roomalaisia yhtäläisesti, sillä tuolloin kansat olivat jo suureksi osaksi sulautuneet yhteen. Burgundien Lex Burgundiorum ja Lex Romana Burgundiorum oli laadittu samoin tarkoituksin, kun taas langobardien 643 kirjoitettu lakikokoelma Edictum Rothari koski ainoastaan langobardeja.[1]
Leges Barbarorum ei ollut nykykäsityksen mukainen lakikirja, vaan pikemminkin kokoelma tapoja, jotka sitten julistettiin laeiksi. Frankkien Saalilaisen lain esipuhe kertoo, kuinka neljä uskottua miestä kokosivat alkuperäiset käytännöt, keskusteltuaan ensin niistä kansankokousten puheenjohtajien kanssa. Leges Barbarorum ei pyrkinyt nykyisten lakikirjojen tavoin määrittämään kaikkia tärkeimpiä sääntöjä, koska ne olivat kaikkien tiedossa. Se keskittyi epäselviin tapauksiin, jotka edellyttivät arvovaltaista ohjenuoraa. Yleispätevien sääntöjen sijaan laissa käytiin läpi tietyt eritystapaukset, niiden käsittely käräjillä, rahalliset korvaukset väkivallanteoista sekä kuolemantuottamuksen seuraukset.[1]
Varhaisissa germaanivaltakunnissa aloite lakien säätämisestä tuli yleensä kuninkaalta, mutta lait piti hyväksyttää kansankokouksissa. Tämän vuoksi lakikokoelmia kutsuttiin yleensä keskusvallan ja kansan sopimuksiksi, pactus. Visigoottien lait olivat poikkeuksia, sillä niiden laatijoina näyttivät aina olleen vain kuningas ja tärkeimmät maanomistajat. Vähitellen langobardien ja sitten myös frankkien kuninkaat alkoivat säätää lait yksin, ilman kansaa. Langobardeilla ei ollut vielä yhteistä lakia, kun he valloittivat Italian 568, mutta 600-luvulla he alkoivat julkaista lakikokoelmia. Frankkien valtakunnan merovingihallitsijat kutsuivat lainsäädäntöään nimillä edicta tai praecepta, mutta heitä seuranneet karolingit kuvasivat jo lakeja sanalla capitularia, toisin sanoen kuninkaallisina säädöskokoelmina, jotka oli jaettu lukuihin ja pykäliin. Kaarle Suuri ja hänen seuraajansa ottivat vallan säätää kaikkia alamaisiaan koskevat lait ilman kansankokousta. Näin he toimivat kuin Rooman keisarit. Lain pätevyys perustui yksinomaan sen hyväksyneen kuninkaan sanaan.[1]
Germaanien heimolaki[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Germaaninen laki teki eron vapaiden ja ei-vapaiden välillä. Laki koski vain vapaita kansalaisia, jotka jaettiin ylhäisöön ja kansaan. Ylhäisö omisti suuremman osan maata ja he olivat etusijalla julkisiin virkoihin. Ylimys sai myös suuremmat rahakorvaukset, mikäli häntä vahingoitettiin. Jotkut heimot tunnistivat lisäksi puolivapaat henkilöt, joilla oli oikeus solmia avioliitto sekä joitain muita vapauksia. Heillä ei kuitenkaan ollut äänioikeutta kansankokouksessa.[1]
Germaaniheimo oli klaanien liittouma. Sen tärkeimmät hallinnon edustajat olivat kuningas, kuninkaan neuvosto ja kansankokous (mallus, witan, mot, ding tai thing). Kuningas oli heimon sotapäällikkö ja ylipappi sekä kansankokouksen puheenjohtaja. Häntä avusti vanhimmista ja korkea-arvoisimmista ylimyksistä muodostettu neuvosto. Kansankokouksen taas muodostivat kaikki vapaat kansalaiset, kukin oman klaaninsa mukaan. Kansankokous valitsi kuninkaat, julisti sodan, asetti kansalaisen lainsuojattomaksi ja hyväksyi heimon uudet jäsenet.[1]
Heimon tärkein sosiaalinen yksikkö oli sib eli sippe, joka tarkoitti sekä klaania että huonekuntaa tai perhettä. Huonekunnan jäsenet olivat perheenpään holhouksessa. Poika oli isänsä holhouksen alla (mund), kunnes oli täysikasvuinen, tytär kunnes meni naimisiin, jolloin hän siirtyi aviomiehensä holhouksen alle. Avioliiton solmimisen yhteydessä morsian myytiin sulhaselle summasta rahaa, josta kehittyi eräänlainen vaimon takuurahasto. Mies saattoi erota vaimostaan, mutta saattoi siinä tapauksessa joutua maksamaan takuusumman takaisin.[1]
Omistusoikeudelle oli oma käsitteensä gewere. Germaaneilla oli useita rajoitetun omistusoikeuden muotoja. Maa kuului alun perin kollektiivisesti koko perheelle, mutta perheen omistusoikeus muuntui ajan myötä perheenpään yksityisomaisuudeksi. Perheenpää ei kuitenkaan voinut siirtää tai myydä omistamaansa maata ilman perijöidensä suostumusta. Maaomaisuuden myyntiin liittyi paljon muodollisuuksia, ja länsigermaanien parissa oli tapana antaa hansikas tai keihäs geweren siirron symbolina.[1]
Perheenpään kuoltua hänen omaisuutensa siirtyi hänen lähimmille jälkeläisilleen, miespuolisten perillisten ollessa etusijalla. Esimerkiksi Saalilaisen lain mukaan tyttäret eivät voineet periä maaomaisuutta. Jos vainajalla ei ollut jälkeläisiä, lait edellyttivät, että isän puolelta lähtöisin oleva omaisuus tuli periytyä isän puolen suvulle ja äidin puolelta periytyvä äidin puolen suvulle. Perimysjärjestystä ei voinut muuttaa jälkisäädöksellä tai muilla tavoin. Sopimusoikeudelle ei germaaneilla ollut tarvetta, sillä kaupat tehtiin käteisellä tai vaihtokaupoin.[1]
Yhteisöä vastaan tehdyistä rikoksista, kuten petoksesta, murhasta tai varkaudesta, rangaistiin lainsuojattomuudella, jonka kansankokous määräsi. Kuka tahansa sai sen jälkeen surmata lainsuojattoman.[1]
Yksilöä vastaan tehdyistä rikoksista, kuten tappo tai ryöstö, seurasi verikosto, mikäli tekijä ja rikoksen uhri kuuluivat eri sukuihin. Sovinnon saattoi ostaa vahingon korvaavalla rahasummalla, jota kutsuttiin nimellä wergild taposta ja bot muissa tapauksissa. Aluksi tällainen veriraha oli vapaaehtoista; se tuli pakolliseksi vasta myöhemmin. Visigoottien laki salli vielä 600-luvulla koston kaikista muista paitsi päähän aiheutetuista vammoista. Laeissa oli määritelty yksityiskohtaisesti, mitä maksuja mistäkin vammasta piti maksaa, summan riippuessa uhrin sosiaalisesta asemasta. Lopulta verikostot kiellettiin, kun kuninkaan valta kasvoi frankkien valtakunnassa. Verikosto katsottiin kuninkaan säätämän rauhan rikkomiseksi, josta kuningas myös rankaisi.[1]
Feodaalivaltioiden ja monarkioiden nousu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Frankkien valtakunnan hajaannus 800-luvun lopussa johti siihen, että hallinto hajautui voimakkaasti. Maanomistuksessa alkoi jo olla feodalismin piirteitä. Ennen Rooman valtakunnan romahdusta suuri osa maaomaisuudesta oli keskittynyt sekä maallisten että kirkollisten pohattojen haltuun. Germaanien kuningaskuntien maanomistajat tulivat riippumattomiksi keskusvallasta, ja 800-luvulla monet aateliset olivat jo riittävän mahtavia haastaakseen karolingikuninkaiden vallan ja tehdäkseen maidensa asukkaista omia vasallejaan. Vasallit saivat herraltaan maa-alueen eli läänityksen. Lääninherra kohteli kaikkia vasallejaan samojen lakien mukaan, riippumatta näiden kansallisuudesta tai etnisestä taustasta. Näin vanhan germaanisen lain tilalle tuli alueellinen laki, joka pohjautui sekä germaaniselle laille että Lex Romana Visigothorumin roomalaisen lain sovellukselle. Uusi lainsäädäntö muokattiin palvelemaan feodaaliherrojen etuja.[1]
Samaan aikaan katolisesta kirkosta tuli Länsi-Euroopan tärkein yhdistävä tekijä. Kirkko alkoi vaatia lainsäädäntö- ja tuomiovaltaa monissa sellaisissa asioissa, joita oli aiemmin pidetty maallisina. Kirkollisia tuomioistuimia oli ollut jo Rooman valtakunnan ajoista lähtien, ja maalliset viranomaiset tunnustivat niiden arvovallan uskonnollisissa kysymyksissä. Kirkon laki oli aina noudattanut roomalaista oikeutta, ja kirkollisten tuomioistuinten noudattama kanoninen oikeus oli saanut runsaasti vaikutteita roomalaisesta oikeudesta. Kun kirkon vaikutusvalta kasvoi, kirkollisoikeudet alkoivat soveltaa tätä lakia asioihin, jotka olivat aiemmin kuuluneet maallisille oikeusistuimille. Näitä olivat avioliitto, testamentit ja perimysjärjestys. Useissa maissa nämä asiat jäivät kirkollisen oikeuden piiriin myös uskonpuhdistuksen jälkeen.[1]
Myös kauppiaat huomasivat 1100-luvulla, ettei perinteinen germaaninen laki enää vastannut nopeasti kasvaneen kaupankäynnin tarpeita. Välimeren alueella toimivat kauppiaat kehittivät roomalaiseen lakiin perustuvan kansainvälisen kauppalain ratkoakseen kauppiaiden välisiä kiistoja.[1]
Nämä kehityskulut vähensivät keskiajalla paikallisoikeuksien piiriin kuuluvien oikeustapausten määrää. Useat paikallisoikeudet toimivat edelleen perimätietoon perustuvien heimolakien pohjalta. Ranskassa Pohjois-Ranskan ja Etelä-Ranskan lait erosivat tosistaan selvästii. Pohjoisessa germaanisen perinteisen lain vaikutus oli suurempi, kun taas etelässä lainkäyttö perustui etupäässä Lex Romana Visigothorumin periaatteisiin.[1]
Englannissa normannivalloittajat jatkoivat anglosaksien aloittamaa pyrkimystä yhtenäistää maan hallinto ja lait. Henrik II perusti 1100-luvulla kuninkaan tuomioistuimen, jossa oli ammattituomarit, ja jonka tehtävänä oli hoitaa useimmat oikeustapaukset, jotka oli aiemmin ratkaistu paikallistuomioistuimissa. Tämän tuomioistuimen kehittämä laki perustui pitkälti germaaniseen lakiin.[1]