Fugitive Slave Act (1850)

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Vuonna 1851 julkaistu juliste, jossa varoitetaan Bostonin mustia ihmisiä poliisin toimista karanneiden orjien nappaamiseksi.

Fugitive Slave Act oli Yhdysvaltain kongressin hyväksymä laki, joka määräsi että pohjoisen vapaisiin osavaltioihin karanneet orjat oli palautettava takaisin omistajilleen. Lakiehdotus hyväksyttiin kongressissa 18. syyskuuta 1850. Lakiehdotus oli osa vuoden 1850 kompromissia, joka ratkaisi hetkellisesti Yhdysvaltoja repineen orjuuskiistan.

Taustaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuoden 1850 kompromissista ja Futigive Slave Actista sovittiin Yhdysvaltain kongressissa kevään ja kesän 1850 aikana. Etelävaltiolaiset perustelivat Fugitive Slave Actin tärkeyttä vedoten Yhdysvaltain perustuslain 4. artiklan 2. kohdan 3. pykälään, jonka mukaan toiseen osavaltioon karanneet lailliset työntekijät on palautettava takaisin. Lisäksi etelävaltiolaiset sanoivat orjien karkaamisen aiheuttavan suuria taloudellisia tappioita osavaltioille: Louisville Journal -lehden mukaan Kentuckysta karkasi vuosittain orjia 30 000 dollarin edestä, senaattori James Murray Masonin mukaan Virginiasta 100 000 dollarin edestä, senaattori Thomas George Prattin mukaan Marylandista 80 000 dollarin edestä ja senaattori Andrew Pickens Butlerin mukaan kaikista etelävaltioista yhteensä 200 000 dollarin edestä. Yhdysvaltain väestönlaskentaviraston mukaan etelävaltioista karkasi vuonna 1850 1 011 orjaa, mikä tarkoitti käytännössä yhtä karkuria jokaista 3 165 orjaa kohden.[1]

Lain sisältö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Fugitive Slave Act määräsi jokaisen liittovaltion sheriffin pidättämään karkuriksi epäilemänsä mustan 1 000 dollarin sakon uhalla. Jokaisesta napatusta karkurista sheriffille annettiin kuitenkin rahallinen korvaus tai ylennys. Todisteeksi orjan karkuruudesta riitti orjan omistajan antama kirjallinen vakuutus. Syytetyllä mustalla ei ollut oikeutta oikeudenkäyntiin tai itsensä puolustamiseen. Tämän takia myös useita vapaita mustia "palautettiin" orjiksi valkoisille maanomistajille.

Karanneelle orjalle ruokaa tai majapaikan antaneelle henkilölle voitiin lain nojalla määrätä puoli vuotta vankeutta sekä 1 000 dollarin sakko.

Kritiikki[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Fugitive Slave Act oli yksi aikansa kiistellyimmistä laeista. Orjuutta vastustaneet abolitionistit antoivat lakiehdotukselle lempinimen Bloodhound Law, verikoiralaki, johtuen karanneiden orjien jäljittämiseen käytetyistä verikoirista. Myös kirjailija Harriet Beecher Stowe otti lakiin vahvasti kantaa romaanissaan Setä Tuomon tupa.

Wisconsinin korkein oikeus tuomitsi Fugitive Slave Actin perustuslain vastaisena vuonna 1852. Yhdysvaltain korkein oikeus kuitenkin esti osavaltioiden oikeuslaitoksia puuttumasta liittovaltion lakien toimintaan viisi vuotta myöhemmin ja kumosi näin Wisconsin oikeuden päätöksen.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tämä artikkeli tai sen osa on käännetty tai siihen on haettu tietoja vieraskielisen Wikipedian artikkelista.
Alkuperäinen artikkeli: en:Fugitive Slave Act of 1850