Floridankalkkarokäärme

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Floridankalkkarokäärme
Crotalus adamanteus (5).jpg
Uhanalaisuusluokitus: Elinvoimainen [1]
Elinvoimainen
Tieteellinen luokittelu
Domeeni: Aitotumalliset Eucarya
Kunta: Eläinkunta Animalia
Pääjakso: Selkäjänteiset Chordata
Alajakso: Selkärankaiset Vertebrata
Luokka: Matelijat Reptilia
Lahko: Suomumatelijat Squamata
Alalahko: Käärmeet Serpentes
Osalahko: Alethinophidia [2]
Heimo: Kyykäärmeet Viperidae [2]
Alaheimo: Kalkkarokäärmeet Crotalinae [2]
Suku: Crotalus
Laji: adamanteus
Kaksiosainen nimi
Crotalus adamanteus
Palisot de Beauvois, 1799 [2]
Levinneisyyskartta
Floridankalkkarokäärmeen levinneisyys
Floridankalkkarokäärmeen levinneisyys
Katso myös
 Wikispecies-logo.svg Floridankalkkarokäärme Wikispeciesissä
 Commons-logo.svg Floridankalkkarokäärme Commonsissa

Floridankalkkarokäärme (Crotalus adamanteus) on Yhdysvaltain lämpimissä eteläosissa elävä kyykäärme. Sen hoitamaton purema on ihmiselle tappava. Ravintonaan laji käyttää melko pieniä lämminverisiä eläimiä ja on myös hyödyksi hävittämällä ihmisen tuhoeläiminä pitämiä lajeja kuten hiiriä ja rottia.[3] Floridankalkkarokäärme on sukunsa kookkain laji. Laji ei ole vielä uhanalainen, mutta se on taantumassa ja sen arvioidaan harvinaistuvan kaikkialla levinneisyysalueellaan.

Koko ja ulkonäkö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Floridankalkkarokäärme on Pohjois-Amerikan suurimpia käärmeitä.[3] Aikuinen yksilö on keskimäärin 91–183 senttimetrin pituinen, mutta lajin pituusennätys on 244 senttimetriä.[4] Ne voivat painaa yli 4 kilogrammaa. Urokset ovat naaraita suurempia,[5] mutta muuten samannäköisiä. Floridankalkkarokäärmeellä on paksu ruumis ja suuri ja paksu pää. Sen selkäpuolen suomut ovat ruskeita tai kellertäviä.[5] Pään sivuilla on silmien kohdalla musta, viistosti kulkeva tumma juova, jota reunustavat vaaleat suomut. Silmien pupillit ovat pystysuorat. Sierainten ja silmien välissä ovat kuoppakyille tyypilliset kuopat.[3] Selässä kulkee tummia timantin muotoisia kuvioita, joiden keskus on ruskea ja kehys kermanvärinen. Vatsapuolen väritys vaihtelee lähes mustasta ruskean ja oliivin sävyyn.[6] Häntä on yleensä ruskea tai harmaa, ja siinä on tummat renkaat. Hännänpäässä on pitkälle kehittynyt kalistin.[3]

Floridankalkkarokäärmeen pää.

Myrkky[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Floridankalkkarokäärme on Pohjois-Amerikan myrkyllisin käärme.[7] Sen myrkky on voimakasta verimyrkkyä, joka aiheuttaa kudosvaurioita.[8] Käärme voi purressaan nostaa jopa 2/3 ruumiistaan ylös. Kunnollisen pureman saaneista ihmisistä 40 % kuolee. Myrkytysoireita ovat kipu, turvotus, hengitysvaikeudet, heikko syke, sydänvaivat, sokki ja joskus kouristukset.[3] Lajin elinalueella on kuitenkin yleisesti saatavilla vastamyrkkyä. Floridankalkkarokäärmeiden puremien syinä ovat yleensä härnääminen ja yritys tappaa tai vangita käärme.[8]

Levinneisyys ja elinympäristö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Floridankalkkarokäärmeen elinympäristöä Evergladesissa Floridassa.

Floridankalkkarokäärmettä tavataan vain Yhdysvalloissa, jossa sen asuinalue rajoittuu kaakkoisosien rannikkotasangoille 500 metrin korkeuteen saakka. Sitä tavataan itäisessä Louisianassa, eteläisessä Mississippissä, Georgiassa ja Alabamassa. Etelässä levinneisyys kattaa Floridan mukaan lukien itä- ja länsiosien hiekkasaaret ja Keys-saaret. Lajia tavataan myös Etelä-Carolinassa ja Pohjois-Carolinassa.[1][5] Floridankalkkarokäärme on käytännössä hävinnyt Pohjois-Carolinasta ja Louisianasta levinneisyysalueen pohjoisimmassa ja läntisimmässä osassa.[1] Levinneisyyden painopiste on Floridassa ja Georgian eteläosissa.[5] Laji on vielä paikoin yleinen Georgiassa, Etelä-Carolinassa ja Floridassa siellä, missä sopivaa elinympäristöä on yhä jäljellä. Levinneisyys onkin pirstaloitunut, ja alkuperäisistä pitkäneulasmäntymetsistä on jäljellä enää runsaat kaksi prosenttia.[1] Hitaasti lisääntyvää ja liikkuvaa lajia rasittavat myös mielivaltainen tappaminen ja liikenteen aiheuttama kuolema.[5]

Floridankalkkarokäärmeen elinympäristöä ovat sahapalmua (Serenoa repens), pitkäneulasmäntyä (Pinus palustris), turkintammea (Quercus cerris) ja Pinus clausa -mäntyä kasvavat kuivat alankometsät. Se välttelee yleensä soita ja marskimaita mutta on hyvä uimari. Se voi elää lähellä vettä ja matkata jopa Floridan Keys-saarille.[4][3]

Elintavat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Floridankalkkarokäärme mäntymetsässä.

Floridankalkkarokäärme on yksineläjä. Se viettää pääosan ajastaan kerällä tiheikössä väijymässä saalista. Se on aktiivisin hämärän aikaan illalla ja varhain aamulla.[5] Laji pysyy yleensä maanpinnalla, mutta voi joskus harvoin kiivetä muutaman metrin pensaisiin tavoittelemaan saalista. Floridankalkkarokäärmeet talvehtivat kylmillä alueilla erityisesti gofferikilpikonnien koloissa, mutta myös nisäkkäiden koloissa, ontoissa puunrungoissa tai kannoissa sekä puiden juurten suojissa. Lämpiminä talvipäivinä ne voivat tulla maanpinnalle paistattelemaan[5]. Kolot ja muut piilopaikat ovat lajille elintärkeitä suojia tulipaloja ja lämpötilan vaihteluja vastaan. Asetuttuaan jollekin alueelle floridankalkkarokäärmeet voivat pysyä samalla alueella useita vuosia, eivätkä ne tee yleensä merkittäviä vaelluksia.[9] Jotkut yksilöt päästävät hyvin lähelle päästämättä ääniä, mutta toiset kalistelevat jo 6–9 metrin etäisyydeltä. Monesti ne pysyvät paikallaan, mutta ahtaalle ajettuna yrittävät poistua paikalta. Vakavasti ärsytettynä käärme alkaa kiemurrella, kalistella ja kohottaa päänsä puremisasentoon, ja ahdistelun jatkuessa se saattaa purra. Aikuisella floridankalkkarokäärmeella ei ole luontaisia vihollisia, mutta nuorilla niitä on paljon. Niitä uhkaavat esimerkiksi siat, petonisäkkäät, kuten harmaakettu, petolinnut, kuten amerikanhiirihaukka, ja muista käärmeistä erityisesti kuningaskäärmeet (Lampropeltis). Elinikä voi olla yli 20 vuotta.[3]

Ravinto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Floridankalkkarokäärme syö pääasiassa pieniä nisäkkäitä. Nuoret saalistavat etupäässä hiiriä ja rottia, aikuiset suosivat jäniksiä ja oravia. Ne syövät myös lintuja. Saalistuspaikka on tiheikössä, puunjuuressa tai kaatuneen puun juurten luona. Ne pyrkivät yllättämään saaliin ja paikantavat ruokansa hajun ja infrapunan avulla, joka auttaa lämminveristen eläinten eli nisäkkäiden ja lintujen saalistuksessa. Kun käärme on purrut uhriaan se päästää sen pakoon ja lähtee seuraamaan sitä. Se syö saaliinsa vasta uhrin kuoltua.[3][5]

Lisääntyminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Floridankalkkarokäärmekoiraat ovat pariutumisaikaan naaraiden yläpuolella. Kilpaillessaan naaraista, ne selvittävät paremmuutensa nostamalla eturuumiinsa pystyyn ja kietoutumalla yhteen yrittäen kaataa vastustajansa maahan ruumiillaan. Parittelu tapahtuu loppukesällä tai syksyllä. Naaras synnyttää 6–7 kuukauden kantoajan jälkeen 6–21 aikuisen näköistä poikasta.[3] Poikaset ovat jo syntyessään erittäin myrkyllisiä. Ne kasvavat hitaasti ja tulevat sukukypsiksi vasta usean vuoden kuluttua. Aikuiset naaraat synnyttävät vain 2–3 vuoden välein.[5]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d Hammerson, G.A.: Crotalus adamanteus IUCN Red List of Threatened Species. Version 2014.1. 2007. International Union for Conservation of Nature, IUCN, www.iucnredlist.org. Viitattu 23.6.2014. (englanniksi)
  2. a b c d Integrated Taxonomic Information System (ITIS): Crotalus adamanteus (TSN 174309) Viitattu 29.10.2010. (englanniksi)
  3. a b c d e f g h i Erin Siebert: ADW Crotalus adamanteus Information 2000. University of Michigan Museum of Zoology. Viitattu 6.6.2009. (englanniksi)
  4. a b Florida Museum of Natural History: Crotalus adamanteus 2000. Florida Museum of Natural History. Viitattu 22.6.2009. (englanniksi)
  5. a b c d e f g h i Matthew King: Snakes of Georgia and South Carolina, Eastern Diamondback Rattlesnake University of Georgia. Viitattu 6.6.2009. (englanniksi)
  6. North American Wildlife: Eastern Diamondback Rattlesnake Crotalus adamanteus Reptile 2008. Wildlife North America. Viitattu 22.6.2009. (englanniksi)
  7. Scott J. Silver: Cites II Rattlesnake Proposal 2003. Serpentoxin.com. Viitattu 17.6.2009. (englanniksi)
  8. a b National Geographic: Eastern Diamondback Rattlesnake Profile 2009. National Geographic Society. Viitattu 22.6.2009. (englanniksi)
  9. David A. Steen & Jean C. Brock: Upland Snake Species Profile 2005. Gopher Tortoise Council. Viitattu 22.6.2009. (englanniksi)