Emily Howell Warner
| Emily Howell Warner | |
|---|---|
| Henkilötiedot | |
| Muut nimet | Emily Joyce Hanrahan |
| Syntynyt | 30. lokakuuta 1939 Denver, Colorado, Yhdysvallat |
| Kuollut | 3. heinäkuuta 2020 (80 vuotta) Littleton, Colorado, Yhdysvallat |
| Kansalaisuus |
 Yhdysvallat |
| Ammatti | lentäjä |
| Puoliso |
Stanley Howell (1963–1965) Julius Warner (1976–2012) |
| Lapset | 1 |
| Muut tiedot | |
| Aktiivisena | 1973–1990 |
Emily Joyce Howell Warner (o.s. Hanrahan; 30. lokakuuta 1939 Denver, Colorado, Yhdysvallat – 3. heinäkuuta 2020 Littleton, Colorado, Yhdysvallat) oli yhdysvaltalainen liikennelentäjä. Hänestä tuli vuonna 1973 Yhdysvaltain ensimmäinen naislentäjä kaupallisessa lentoliikenteessä sitten Helen Richeyn 1930-luvulla, ja vuonna 1976 hänestä tuli maan ensimmäinen naispuolinen kapteeni.
Varhaiset vuodet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Emily Howell Warner (omaa sukua Hanrahan) syntyi 30. lokakuuta 1939 Denverissä, Coloradossa. Hänen äitinsä Emily Violet Boyd oli oopperalaulaja ja kotiäiti ja hänen isänsä John W. Hanrahan kuorma-auton kuljettaja. Perheeseen kuului kuusi lasta, mukaan lukien Warnerin kaksossisko Eileen. Warnerin isovanhemmat olivat irlantilaisia maahanmuuttajia.[1]
Warner valmistui Holy Family High Schoolista Denverissä. Siellä opiskellessaan hän sai ensikosketuksensa ilmailuun luettuaan lentäjä ja kirjailija Antoine de Saint-Exupéryn kirjan Siipien sankarit. Hänen perheellään ei ollut varaa lähettää häntä korkeakouluun, joten high schoolin jälkeen hän kävi liiketalouden kursseja aikuisopistossa, työskenteli May-tavaratalossa ja suunnitteli ryhtyvänsä lentoemännäksi serkkunsa tavoin. Lentoemännän työhön vaadittiin kuitenkin 21 vuoden ikää. Warnerin työtoveri ehdotti, että hän kokeilisi lentämistä ennen uravalintaansa. Niinpä hän lensi vuonna 1958 Frontier Airlinesin Douglas DC-3 -koneen kyydissä Denveristä Gunnisoniin ja takaisin. Hän ihastui lentämiseen, ja paluumatkalla, jolla hän oli ainoa matkustaja, miehistö kutsui hänet ohjaamoon. Perämies huomasi hänen innostuksensa ja kehotti häntä ottamaan lentotunteja.[1][2][3]
Lentäjän ura[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Clinton Aviation[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kolme päivää ensilentonsa jälkeen Warner meni tapaamaan Clinton Aviation -lentokoulun ja ilmailuyhtiön päälentäjä James E. Munceyä. Ansaitakseen tarpeeksi rahaa lento-opetusta varten Warner irtisanoutui työstään tavaratalossa ja palkkautui sen sijaan Clinton Aviationin vastaanottoon Stapletonin lentokentällä. Hän hankki yksityislentäjän lupakirjansa vuoden sisään ja sai työpaikan lentävänä liikenneraporttien antajana. Hän teki jopa 14-tuntisia työpäiviä: lensi aamulla ja illalla ja teki välissä täyden työpäivän toimistolla. Myöhemmin hän hankki kaupallisen lupakirjan, mittarilentoluvat, monimoottorikoneen lupakirjan ja lopulta lennonopettajan lupakirjan.[1][3][4]
Warner toimi lennonopettajana vuodet 1961–1967 lentäen Cessna 150 -koneita. Lennonopettamisen ja liikenneraporttien antamisen lisäksi hän lensi koneita Cessnan tehtailta Wichitasta uusille omistajilleen, kouluttautui ensimmäisenä naisena Yhdysvaltain ilmailuhallinnon sertifioimaksi tarkastuslentäjäksi ja nousi lopulta Clinton Aviationin päälentäjäksi sekä lentotaksi- ja lentokoulutoiminnan johtajaksi. Lentokouluttajana hän oli päävastuussa ohjelmasta, jossa Clinton Aviation koulutti lentäjiä United Airlinesille. Lennonopetusvuosinaan Warner kerrytti yli 7 000 tunnin lentokokemuksen, mikä teki hänestä kokeneemman kuin monet hänen kouluttamistaan lentäjistä, joita palkattiin lentoyhtiöiden palvelukseen.[1][3][4]
Liikennelentäjänä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Vuonna 1967, kun moni Warnerin lennonopettajakollegoista Clinton Aviationilla oli palkattu liikennelentäjiksi, Warner päätti itsekin hakea liikennelentäjän paikkaa. Hän lähetti hakemukset United Air Linesille, Continental Airlinesille ja Frontier Airlinesille. Edistääkseen asiaa Warner muun muassa kirjoitti kirjeen Continentalin johtaja Bob Sixin vaimolle Audreylle, joka oli aktiivinen naisten aseman edistämisessä, ja kävi Frontierin toimistolla parin viikon välein tiedustelemassa tilannetta. Naislentäjiin kohdistuneiden ennakkoluulojen lisäksi lentäjien tarve oli vähenemään päin, ja Warnerin hakemukset hylättiin.[5]
Lentäjien tarve alkoi jälleen kasvaa vuonna 1972. Kun Warnerin kollega, jolla oli häntä vähemmän lentokokemusta, palkattiin Frontierille, hän päätti taas keskittyä liikennelentäjän paikan hakemiseen. Hänen Frontier Airlinesilla työskennellyt ystävänsä auttoi Warneria esittelemällä hänet yhtiön lentotoimintojen apulaisjohtajalle Ed O’Neilille. Alkuvuodesta 1973 hän pääsi O’Neilin haastatteluun. Yleensä työhaastettaluihin ei kuulunut tarkastuslentoa lentosimulaattorissa, mutta O’Neil vei Warnerin näyttämään taitonsa Convair 580 -simulaattoriin. Onnistuneen suorituksen jälkeen O’Neil palkkasi hänet, ja hän aloitti tyyppikoulutuksen tammikuussa 1973.[5][2][3]
Warner lensi ensimmäisen kerran Frontier Airlinesilla toisena perämiehenä Boeing 737 -koneella Denveristä Las Vegasiin 6. helmikuuta 1973. Ensimmäisen lentonsa jälkeen Warnerille toimitettiin kukkakimppu, jonka oli lähettänyt länsimaiden ensimmäisenä täysaikaisena naislentäjänä pidetty Turi Widerøe. Warner aloitti täysiaikaisena ensimmäisenä perämiehenä seuraavana vuonna. Hänestä tuli Yhdysvaltain ensimmäinen naislentäjä kaupallisessa lentoliikenteessä sitten Helen Richeyn 1930-luvulla ja ensimmäinen täysiaikaiseksi liikennelentäjäksi palkattu nainen. Perämiehenä hän lensi aluksi Convair 580 ja de Havilland Canada DHC-6 Twin Otter -koneilla.[6][1][4] Warner hyväksyttiin vuonna 1974 ensimmäisenä naisena liikennelentäjien Air Line Pilots Association -ammattiliittoon.[3] Vuonna 1976 hänet ylennettiin Twin Otterin kapteeniksi, mikä teki hänestä Yhdysvaltain ensimmäisen naispuolisen kapteenin ja toi hänelle runsaasti huomiota tiedotusvälineissä.[5] Myöhemmin hän siirtyi jälleen lentämään myös 737-koneita.[1]
Warner jatkoi Frontier Airlinesin palveluksessa, kunnes yhtiö lopetti toimintansa vuonna 1986. Hän siirtyi Continental Airlinesin palvelukseen, jossa hän samana vuonna johti kapteenina ensimmäistä pelkästään naislentäjistä koostunutta miehistöä. Oltuaan lyhyen aikaa Continentalilla hän siirtyi UPS Airlinesille Boeing 727:n kapteeniksi. Hän lopetti aktiivisen lentämisen vuonna 1990 ja siirtyi Yhdysvaltain ilmailuhallinto FAA:n palvelukseen, jossa hän valvoi FAA:n edustajana United Air Linesin Boeing 737 -lentäjiä.[2][3][7] Warner jäi eläkkeelle kesällä 2002.[6] Hänellä oli tuolloin yli 21 000 lentotunnin kokemus, mikä oli siihen aikaan enemmän kuin yhdelläkään toisella naislentäjällä maailmassa.[8]
Eläkkeelle jäätyään Warner jatkoi aktiivista toimintaa ilmailualan järjestöissä ja lensi itse Cessna 182 Skylane -koneella vähintään kerran kuukaudessa. Lentämisen lisäksi hän harrasti murtomaahiihtoa ja ratsastusta.[2] Hän kuoli 80-vuotiaana vanhainkodissa Littletonissa kaatumisen ja Alzheimerin taudin aiheuttamiin komplikaatioihin.[1]
Yksityiselämä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Warner oli naimisissa kahdesti. Vuosina 1963–1965 hän oli naimisissa kansalliskaartin sairaanhoitaja Stanley Howellin kanssa. He saivat yhden lapsen, jonka Warner kasvatti yksinhuoltajana liiton päätyttyä eroon. Vuonna 1976 hän meni naimisiin kiinteistökehittäjä Julius Warnerin kanssa. Pari asui Julius Warnerin perustamalla Ouray Ranch -alueella lähellä Granbyn kaupunkia Coloradossa. Liitto päättyi Julius Warnerin kuolemaan vuonna 2012.[1]
Kunnianosoitukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Warner sai vuonna 1973 Yhdysvaltain ilmailun vuoden naiselle myönnettävän Amelia Earhart -palkinnon. Hänen Frontier Airlinesin univormusa asetettiin näytteille National Air and Space Museum -ilmailumuseoon vuonna 1976. Vuonna 1978 hän oli mukana perustamassa naispuolisten liikennelentäjien International Society of Women Airline Pilots -järjestöä. Warner nimitettiin Coloradon ilmailun kunniagalleriaan vuonna 1983 ja ilmailun naispuolisten edelläkävijöiden kunniagalleriaan vuonna 1992. Vuonna 1993 hänen kunniakseen istutettiin puu kansainväliseen ystävyysmetsään Amelia Earhartin kotikaupungissa. Vuonna 2001 Warnerista tuli Yhdysvaltain kansallisen naisten kunniagallerian ja vuonna 2002 Coloradon naisten kunniagallerian jäsen. Yhdysvaltain kansalliseen ilmailun kunniagalleriaan hänet otettiin vuonna 2014.[3][5]
Granbyn kaupungin kirjastoon perustettiin vuonna 1994 Warnerin mukaan nimetty ilmailukoulutuksen resurssikeskus.[5] Kaupungin lentokenttä nimettiin Emily Warner Fieldiksi vuonna 2015.[3]
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ a b c d e f g h Roberts, Sam: Emily Howell Warner, Who Broke a Sky-High Glass Ceiling, Dies at 80 17.7.2020. The New York Times. Viitattu 21.4.2023. (englanniksi)
- ↑ a b c d Howell-Warner: 1st woman to be hired as a pilot by major U.S. airline 17.1.2014. Aircraft Owners and Pilots Association. Viitattu 21.4.2023. (englanniksi)
- ↑ a b c d e f g h Johnson, Caroline: Remembering Emily Howell Warner 17.7.2020. National Air and Space Museum. Viitattu 21.4.2023. (englanniksi)
- ↑ a b c Emily Howell Warner Women in Aviation and Space History. Smithsonian National Air and Space Museum. Viitattu 21.4.2023. (englanniksi)
- ↑ a b c d e Wise, Rick & Witvliet, Jolanda: Emily Warner--The First Female Pilot Member of the Air Line Pilots Association Air Line Pilot. Kesä–heinäkuu 2000. Air Line Pilots Association. Viitattu 22.4.2023. (englanniksi)
- ↑ a b Dobbin, Ben: 1st Female Makes Hall of Fame 6.10.2002. Associated Press. Viitattu 22.4.2023. (englanniksi)
- ↑ Emily Howell Warner 1.5.2011. Colorado Women’s Hall of Fame. Viitattu 22.4.2023. (englanniksi)
- ↑ Emily Howell Warner, first woman to pilot a scheduled-passenger airliner Minnesota Department of Transportation. Viitattu 22.4.2023. (englanniksi)
| ||||||||||||||
