David Lynch

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
David Lynch
David Lynch  Cannesin elokuvajuhlilla 2001
David Lynch Cannesin elokuvajuhlilla 2001
Syntymäaika 20. tammikuuta 1946 (ikä 68)
Syntymäpaikka Missoula, Montana, Yhdysvallat
Oikea nimi David Keith Lynch
Ammatti elokuvaohjaaja
elokuvakäsikirjoittaja
elokuvatuottaja
kuvataiteilija
Puoliso Peggy Lynch (1967–1974)
Mary Fisk (1977–1987)
Mary Sweeney (2006)
Emily Stofle (2009–)
Tunnetuimmat ohjaukset Elefanttimies (1980)
Blue Velvet (1986)
Twin Peaks (1990–1991)
Lost Highway (1997)
Straight Story (1999)
Mulholland Drive (2002)
Aiheesta muualla
[davidlynch.com Viralliset kotisivut]
IMDb
Palkinnot

Kultainen palmu

Prix de la mise en scène, Cannesin elokuvajuhlat

César-palkinto, paras ulkomainen elokuva

Ehdokkuudet

Parhaan ohjauksen Oscar-palkinto

Parhaan sovitetun käsikirjoituksen Oscar-palkinto

Kultainen palmu

Golden Globe, paras ohjaus

Golden Globe, paras käsikirjoitus

Emmy-palkinto, paras draamasarja

Emmy-palkinto, paras ohjaus draamasarjassa

Emmy-palkinto, paras käsikirjoitus draamasarjassa

David Lynch vuoden 1990 Emmy-palkintogaalasssa.

David Keith Lynch (s. 20. tammikuuta 1946 Missoula, Montana, Yhdysvallat) on yhdysvaltalainen elokuvaohjaaja, -käsikirjoittaja ja -tuottaja sekä kuvataiteilija ja valokuvaaja. Hänet tunnetaan omaperäisestä tyylistään, ja hänen elokuviansa yhdistää vahvasti surrealistinen sävy. Hänen tunnetuimpia teoksiaan ovat muun muassa elokuvat Elefanttimies (1980), Blue Velvet (1986) ja Mulholland Drive (2001) sekä yhdessä Mark Frostin kanssa luotu televisiosarja Twin Peaks (1990–1991, 2016).

»...tee sitä mihin todella uskot. Säilyttääksesi oman äänesi. Älä tee mitään vain tehdäksesi vaikutuksen johonkin studioon tai rahoittajiin. Minun kokemukseni mukaan sellainen näyttää aina kääntyvän itseään vastaan...[1]»
(David Lynch)

Elämäkerta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lynchin taideopinnot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lynchin isä oli maatalousministeriön tutkija, minkä takia perhe joutui muuttamaan alati. Monet Lynchin kotikaupungeista muistuttivat niitä idyllisiä mutta outoja pikkukaupunkeja, joihin hän sijoitti myöhemmin useat elokuvistaan.[2] Suomalaisessa elokuvakeskustelussa viitataan usein hänen suomalaiseen taustaansa elokuvien kuvastoa avaavana tekijänä: David Lynchin äidinpuoleinen isoisä, sukunimeltään Sundholm, muutti nuorena miehenä Suomesta Yhdysvaltoihin.[3]

Vuonna 1964 Lynch pääsi opiskelemaan bostonilaiseen taidekouluun, mutta jätti opinnot pian kesken ja aloitti ne jälleen Pennsylvaniassa. Tuolloin hän tapasi myös tulevan vaimonsa Peggy Reaveyn. Reaveyn kanssa hän sai tyttärensä Jenniferin, josta myös tuli myöhemmin elokuvaohjaaja. Lynch ja Reavey asuivat Philadelphian pahamaineisimmalla alueella, jonka kurja ilmapiiri epäilemättä heijastui myöhemmin tärkeänä osana Lynchin rujoa elokuvamaailmaa.[4]

Lynch ei alunperin ollut kiinnostunut elokuvistaoman taiteensa välineenä vaan opiskeli kuvataidetta tyydyttääkseen kunnianhimoaan maalarina. Lynch sai kuitenkin idean tehdä "liikkuvan maalauksen" ja osallistua sillä Pennsylvanian taideakatemiansa jokavuotiseen kokeelliseen maalauksen ja kuvanveiston kilpailuun. Lynchin teos "Kuusi miestä voi pahoin" oli stop motion-tekniikalla toteutettu animaatio ja se heijastettiin 2 kertaa 3 metriä suurelle kankaalle. Lynch piti sitä kertaluontoisena ja kalliina kokeiluna, toteutus oli maksanut noin 200 dollaria, mutta eräs hänen projektinsa nähnyt tilasi Lynchiltä samanlaisen kotiinsa. [1]

Eraserhead[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1967 Lynch teki pari muutaman minuutin mittaista lyhytelokuvaa, ja myöhemmin 34-minuuttisen elokuvan The Grandmother elokuvakoulussa. Lopulta syntyi Eraserhead (1977), Lynchin ensimmäinen pitkä elokuva. Pienistä pätkistä lähtenyt, viisivuotiseksi projektiksi venynyt, pieni ja äärimmäisen omalaatuinen filmi leimattiin jopa liian sairaaksi julkaista. Lopulta Eraserhead näki kuitenkin päivänvalon ja saavutti nopeasti kulttimaineen.

Viisivuotisen työrupeaman aikana Lynchin ja Reaveyn avioliitto päättyi, ja Eraserheadin ilmestymisvuotena 1977 Lynch avioitui toisen vaimonsa Mary Fiskin kanssa.

Elefanttimies[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lynch nousi suuren yleisön tietoisuuteen seuraavalla elokuvallaan. Tositapahtumiin ja Sir Frederick Trevesin kirjaan perustuva Elefanttimies (The Elephant Man, 1980) oli kaukana Eraserheadista, vaikka tyyli pysyikin painostavana. Elokuvan tuotti Mel Brooks, ja päärooleissa nähtiin John Hurt sekä Anthony Hopkins. Elefanttimieheksi kutsutun John Merrickin elämästä kertovaa filmiä ylistivät niin kriitikot kuin yleisökin, ja se sai peräti kahdeksan Oscar-ehdokkuutta. Vuonna 1982 syntyi Austin, David Lynchin toinen lapsi. Sittemmin hänellä on ollut kaksi pientä roolia isänsä töissä: Pierre Tremond Twin Peaksissa sekä Devon Berkin kuski Inland Empiressä.[5]

Dyyni[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pian Elefanttimiehen jälkeen Lynch palkattiin filmatisoimaan massiivinen scifiromaani Dyyni (Dune, 1984). 40 miljoonan dollarin budjetilla tehty elokuva jäi kaksikymmentä miljoonaa dollaria tappiolle ja siitä tuli hänen uransa suurin floppi. Elokuvan sekavuutta arvosteltiin ja se sai yleisesti huonoja arvosteluja. Myöhemmin Lynch on myöntänyt, ettei hänen olisi ikinä pitänyt ohjata Dyyniä.[6]

Suosio kasvaa elokuvien Blue Velvet ja Wild at Heart myötä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pari vuotta myöhemmin ilmestynyt Blue Velvet (1986) nosti Lynchin kuitenkin jälleen suursuosioon. Elokuvassa ilmenevät selkeästi Lynchin tavaramerkit: pikkukaupunkiin sijoittuva, synkkä mutta romanttinen trilleri. Uskaliaasti väkivaltaista seksiä ja ihmismielen kiemuroita esittelevä elokuva toi Lynchille toisen Oscar-ehdokkuuden, mutta herätti myös paljon kohua. Lynch ja Mary Fisk erosivat vuonna 1987, minkä jälkeen huhuiltiin Lynchin ja Blue Velvet -tähti Isabella Rossellinin romanssista. Rossellini oli mukana myös Lynchin seuraavassa elokuvassa Villi sydän (Wild at Heart, 1990). Elokuva nappasi Cannesin elokuvajuhlilla Kultaisen palmun. Nyt Lynchin elokuviin oli löytynyt myös vakiosäveltäjä: Lynchin tiivis yhteistyö Angelo Badalamentin kanssa on sittemmin ollut tärkeä osa hänen elokuviensa ilmapiiriä.

Twin Peaks[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Samoihin aikoihin Lynch oli tekemässä pilottia ensimmäiselle televisiosarjalleen yhdessä Mark Frostin kanssa. Twin Peaks – tyttömurhat laajeni suosituksi sarjaksi, joka esitettiin ensimmäisen kerran 1990–1991. Kaksi vuotta myöhemmin Lynch ohjasi sarjan jatkoksi myös elokuvan, jossa valotettiin tapahtumia ennen varsinaista murhaa. Twin Peaks – tuli kulje kanssani (Twin Peaks: Fire Walk with Me, 1992) ei kuitenkaan saanut yhtä lämmintä vastaanottoa kuin itse sarja, mutta fanien keskuudessa elokuvaa on yleisesti pidetty arvossa. Lynchin ja Frostin toinen televisiosarja On the Air (1992) ei menestynyt.

Lost Highway[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Villi sydän -romaanin kirjoittanut Barry Gifford alkoi kirjoittaa Lynchin kanssa 1990-luvun puolivälissä uutta elokuvakäsikirjoitusta. Lost Highway (1997) on Eraserheadin ohella epäilemättä Lynchin vaikeimpia elokuvia. Unenomainen palapeli yhdisteli eri elokuvagenrejä rankasti rockahtavalla soundtrackilla, jolta löytyy muun muassa Lynchin suosikkiyhtye Rammstein.[7]

The Straight Story[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Seuraavaksi Lynch tekikin jotain aivan muuta: The Straight Story (1999) ei tunnu selittelemättömässä kiltteydessään Lynchiltä juurikaan. Kyseessä on kuitenkin paljon kiitelty, tositapahtumiin perustuva filmi Alvin Straightistä, joka lähtee tapaamaan aivohalvauksen saanutta veljeään toiseen osavaltioon kulkuneuvonaan ruohonleikkuri. Elokuvassa pääosaa esittänyt Richard Farnsworth sairasti syöpää, ja pakeni tuskaa pian itsemurhalla. Elokuva jäi hänen viimeisekseen.

Mulholland Drive[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Straight Storyn jälkeen Lynch palasi tuttuihin kuvioihinsa. Mulholland Drive (Mulholland Dr., 2001) on pitkälti samanlainen elokuva kuin Lost Highway, vaikkakin selvästi pehmeämpi ulkoasultaan. Alun perin televisiosarjaksi suunniteltu Mulholland Drive näki vastoin odotuksia päivänvalon, kun Studio Canal suostui tuottamaan sen elokuvana.

»...Kuulin että ABC-yhtiön mies, jonka piti päättää tehdäänkö sarja vai ei, katsoi sen kello kuusi aamulla. Hän katsoi sen televisiosta joka oli huoneen toisella puolella, ja joi samalla kahvia ja soitti muutamia puheluita. Ja hän ei yhtään pitänyt näkemästään; se ikävystytti häntä. joten hän sanoi ei kiitos...[1]»
(David Lynch)

Mulhollandin jälkeen Lynch on auttanut myös muita, omasta mielestään lupaavia ohjaajanalkuja pääsemään alkuun urallaan – esimerkkinä Eli Roth (Cabin Fever, 2002). Vuonna 2006 Lynchiltä tuli ensi-iltaan Inland Empire, joka on hänen tähänastisista töistään kaikkein vaikeaselkoisin. Tämä lähes kolmen tunnin mittainen elokuva kuvattiin kolmen vuoden aikana ilman valmista käsikirjoitusta halvalle digivideokameralle.[8] Pääroolia näyttelevä Laura Dern palasi 16 vuoden tauon jälkeen yhteistyöhön Lynchin kanssa.

Ohjaaja sai syyskuussa 2006 elämäntyöstä myönnettävän Kultaisen leijonan Venetsian elokuvajuhlilla. Tällä hetkellä hän työstää dokumenttielokuvaa transsendenttisen meditaation kehittäneestä intialaisesta ajattelijasta, Maharishi Mahesh Yogista, sekä ensimmäistä pitkää animaatiotaan, joka kulkee työnimellä Snoot World.[9]

Lynchin muut taiteelliset tuotokset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Elokuviensa ohella Lynch on tehnyt myös kuva taidetta ja julkaissut musiikkia. Vuosina 1983-1992 Lynch piirsi viikoittaista strippisarjakuvaa Los Angeles Reader-lehteen ja sittemmin sitä julkaistiin myös The Baltimore Sun-lehdessä. [1]

Filmografia (ohjaajana)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Teatterielokuvat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Televisio[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lyhytelokuvat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Six Men Getting Sick (1966)
  • The Alphabet (1968)
  • The Grandmother (1970)
  • The Amputee (1974)
  • The Cowboy and the Frenchman (1988)
  • Industrial Symphony No. 1: The Dream of the Broken Hearted (1990)
  • Lumière: Premonitions Following an Evil Deed (1996)
  • Darkened Room (2002)
  • Boat (2007)

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • David Lynch: Catching the Big Fish – Meditaatio, Tietoisuus ja Luovuus. Otava, suomentanut Laura Beck, 2008. ISBN 978-951-1-22964-3.
  • Chris Rodley: Lynch on Lynch. Like, Suomentanut Lauri Lehtinen, 2007. ISBN 978-952-01-0054-4.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d David Lynch, Catching the Big Fish 2008, sivu 132
  2. Chris Rodley: Lynch on Lynch. Like, Suomentanut Lauri Lehtinen, 2007. ISBN 978-952-01-0054-4. sivut 17–21
  3. http://juhansuku.blogspot.fi/2007/11/david-lynch-suomalainen.html
  4. Chris Rodley: Lynch on Lynch. Like, Suomentanut Lauri Lehtinen, 2007. ISBN 978-952-01-0054-4. sivut 63–66
  5. [1]
  6. Dune: Retrospective, Extrovert magazine
  7. Biography for David Lynch IMDb. (englanniksi)
  8. nyt.hs.fi (luettu 16. marraskuuta 2007)
  9. [2]

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta David Lynch.