Catilinan salaliitto (kirja)
| Catilinan salaliitto | |
|---|---|
| De Catilinae coniuratione | |
 Teoksen alku käsikirjoituksessa noin vuodelta 1490. MS Richardson 17 f1, Houghton Library, Harvardin yliopisto. |
|
| Alkuperäisteos | |
| Kirjailija | Sallustius |
| Kieli | latina |
| Genre | historia |
| Julkaistu | n. 41 eaa. |
| Suomennos | |
| Suomentaja | Marja Itkonen-Kaila |
| Julkaistu | 1963 |
| Sivumäärä | WSOY |
 Löydä lisää kirjojaKirjallisuuden teemasivulta |
|
Catilinan salaliitto (lat. De Catilinae coniuratione tai Bellum Catilinae) on Sallustiuksen kirjoittama historiateos, joka käsittelee nimensä mukaisesti Catilinan salaliittoa.[1]
Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Sallustius eli vuosina 86–35 eaa. Hänet tunnetaan ennen kaikkea historiateoksistaan Catilinan salaliitto ja Jugurthan sota. Ne kuvaavat yhdessä kahta tärkeää vaihetta Rooman tasavallan lopulla. Niitä on kutsuttu Rooman historiakirjoituksen parhaiksi tuotteiksi heti Tacituksen jälkeen. Teoksilla Sallustius loi roomalaisen historiamonografian lajityypin eli teoksen, joka käsittelee yhtä merkittävää tapahtumaa aiemmin tyypillisen annalistisen lähestymistavan sijaan.[1]
Teoksen Catilinan salaliitto Sallustius kirjoitti pian Julius Caesarin murhan vuonna 44 eaa. jälkeen, tarkemmin noin vuonna 41 eaa. Vuosiin 65–63 eaa. ajoittuneen salaliiton aikaisia tapahtumia Sallustius oli itse ollut näkemässä Roomassa. Lisäksi hän saattoi käyttää lähteenään senaattoreita, jotka olivat 20 vuotta aikaisemmin olleet osallisina tapahtumissa, sekä senaatin pöytäkirjoja, sillä hän toimi itsekin senaattorina teoksen kirjoittamisaikaan.[1]
Sisältö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Teoksen johdannossa Sallustius kuvaa kunnian ja maineen ihmiselon tarkoitukseksi. Hän katsoo taakseen kohti omaa epäonnistunutta poliittista uraansa, ja pyrkii oikeuttamaan kirjallisen toimintansa historioitsijana sitä vastoin, että toimisi aktiivisessa elämässä poliitikkona tai sotapäällikkönä.[2]
Tämän jälkeen Sallustius kuvaa päähenkilöään Lucius Catilinaa. Hänellä olisi ollut hyvät niin hengen kuin ruumiinkin ominaisuudet, mutta hänen vikansa oli huono moraali. Sallustius kuvaa monin tavoin hänen alhaista ja kieroutunutta mieltään:
»Nuoresta asti hän tunsi vetoa sisällissotiin, murhiin, ryöstöihin ja poliittisiin erimielisyyksiin, ja näissä taidoissa hän kehitti itseään nuorukaisvuosinaan – – Hän oli kylmäverinen, salakavala ja muuntumiskykyinen, pystyi teeskentelemään ja salaamaan mitä tahansa; hän himoitsi toiselle kuuluvaa, tuhlasi omaansa – – Hänen kyltymätön mielensä havitteli aina kohtuuttomia, uskomattomia ja tavoittamattomia. Lucius Sullan valtakauden jälkeen hänet oli vallannut kiihko päästä valtion johtoon, eikä hän välittänyt vähääkään siitä, mitä keinoja joutuisi käyttämään, pääasia vain että saisi vallan käsiinsä.[3]»
Seuraa kertomuksen sivujuonne, jossa Sallustius kuvaa moraalin rappeutumisen Rooman tasavallan kriisin syyksi. Diktaattori Sulla oli luonut ilmapiirin, jossa roomalaiset alkoivat pitää rikkautta tärkeämpänä kuin kunniaa ja hyvettä. Hyveen, joka oli tehnyt Roomasta suuren edeltävinä vuosisatoina, esimerkkinä puunilaissodat, tilalle olivat astuneet avaritia ja luxuria, ahneus ja tuhlailu. Catilinan Sallustius kuvaa näiden kahden paheen ruumiillistumaksi.[4]
Tämän jälkeen Sallustius kertoo aiemmista tapahtumista, niin kutsutusta ensimmäisestä Catilinan salaliitosta vuonna 65, jonka tarkoituksena oli konsulien Lucius Manlius Torquatus ja Lucius Aurelius Cotta murhaaminen. Se raukesi kuitenkin tyhjiin.[5]
Tätä seuraa varsinainen kertomus myöhemmästä niin kutsutusta (toisesta) Catilinan salaliitosta. Catilina kerää salaliittolaisensa yhteen pyrkiäkseen konsuliksi. Hän hakee tukea nuorilta, köyhiltä ja jopa rikollisilta, ja lupailee, että hänen päästyään valtaan heidät vapautetaan veloistaan. Sallustius kertoo myös huhun, että Catilina juotti seuraajilleen viinin ja ihmisveren sekoitusta uskollisuusvalan vahvistamiseksi.[6]
Salaliittolaisiin kuuluneen Quintus Curiuksen rakastajatar Fulvia kuitenkin paljastaa salaliiton. Tämän seurauksena Catilinaa häviää vuoden 63 eaa. konsulinvaalin, ja tehtävään valitaan Cicero ja Gaius Antonius Hybrida.[7] Sallustius kertoo myös Semproniasta, Catilinan naispuolisesta vastineesta.[8]
Seuraavana vuonna eli 62 eaa. Catilina hakee jälleen konsuliksi. Hän yrittää myös konsulien Ciceron ja Hybridan salamurhaa, mutta tämäkin hanke epäonnistuu. Hävittyään konsulinvaalin hän toteaa, että ainoa keino päästä valtaan on avoin sota. Senaatti ymmärtää, että Catilina juonittelee vallankaappausta, mutta he eivät voi toimia, koska heillä ei ole vielä tarpeeksi todistusaineistoa. Catilina puolustautuu senaatissa syytöksiä vastaan teeskentelemällä syytöntä.[9]
Tämän jälkeen Catilina poistuu kaupungista ja ottaa Rooman ulkopuolelle sijoittamansa armeijan komentoonsa ja etenee kohti kaupunkia. Kaupunkilaiset pelkäävät henkensä edestä. Senaatti julistaa Catilinan valtion viholliseksi ja lähettää Hybridan johtaman armeijan Catilinaa vastaan. Cicero pysyy Roomassa. Salaliiton laajuudesta kaupungissa ei ole vielä tietoa.[10]
Välillä Sallustius poikkeaa käsittelemään Rooman surkuteltavaa tilaa yleisemmältä kannalta, lähtien sosiaalisista ja taloudellisista syistä. Kohta vertautuu ja ehkä pohjautuu Thukydideen Peloponnesolaissodassa olevaan poliksille tyypillisten puolueriitojen analyysiin. Monet olivat esittäneet ajavansa kansan etua ja antaneet populistisia lupauksia, vaikka tavoitteena oli vain päästä valtaan.[11]
Salaliitto paljastuu galliheimo allobrogien tekemän petoksen kautta. Catilina oli toivonut saavansa näiltä apua sodankäyntiin. Cicero vangituttaa useita allobrogien lähettiläiden paljastamia Catilinan päätukijoita ja tuo heidät senaatin eteen. He tunnustavat ja paljastavat Catilinan suunnitelman polttaa Rooma. Tunnustus vie Catilinalta kansan tuen.[12]
Tämän jälkeen käsitellään yksityiskohtaisesti senaatin keskusteluja siitä, mitä salaliittolaisille tulisi tehdä. Julius Caesar kannattaa salaliittolaisten rankaisemista takavarikoimalla heidän omaisuutensa ja vangitsemalla heidät maaseutukaupunkeihin. Cato nuorempi kuitenkin ehdottaa salaliittolaisten teloittamista, ja hänen kantansa voittaa.[13]
Tällä välin Catilina kuulee, että hänen ystävänsä ovat tunnustaneet. Hän kääntyy takaisin kohti Galliaa. Quinton Metellus Celer kuitenkin arvaa hänen suunnitelmansa. Näin Catilina joutuu joukkoineen Hybridan ja Celerin armeijoiden väliin. Hän päättää taistella, mikä johtaa Pistorian taisteluun. Hänen miehensä taistelevat urheasti, mutta lopulta väistämättömän tappion edessä Catilina syöksyy eturiviin, ja hänet surmataan.[14]
Arviointeja[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Sallustiuksen mukaan salaliiton syntyyn olivat syynä optimaatit, joiden riveistä Catilina oli lähtenyt ja joiden luomassa yhteiskunnassa hän oli turmeltunut rikolliseksi. Suomennoksen esipuheen kirjoittanut Jaakko Suolahti arvioi, ettei Sallustiuksen teos ole täysin objektiivista historiankirjoitusta vaan tietyn puoluekannan värittämä. Sallustius ei varsinaisesti vääristele tosiasioita, mutta esittää ne väärässä suhteessa: Catilinan ohella päähenkilöiksi nousevat Cato ja Caesar, kun taas salaliiton varsinainen kukistaja Cicero saa suhteettoman vähän huomiota. Esimerkiksi hänen kuuluisista puheistaan Catilinaa vastaan mainitaan vain ensimmäinen, eikä sitäkään siteerata. Sallustiuksen eräänä tavoitteena on puhdistaa Caesarin maine salaliittoon osallistumisesta, ja siksi hän sivuuttaa salaliiton alkuvaiheet, joissa Caesar oli osallisena.[1]
Sallustiuksen kerrontaa Suolahti luonnehtii eläväksi ja dramaattisesti vaikuttavaksi. Sallustius onnistuu vangitsemaan suhteellisen lyhyeen teokseensa jotakin aikakauden levottomasta luonteesta.[1]
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ a b c d e Suolahti, Jaakko: ”Sallustiuksen elämä ja teokset”. Teoksessa Sallustius 1963, s. v–xiii.
- ↑ Sallustius: Catilinan salaliitto 1–4.
- ↑ Sallustius: Catilinan salaliitto 5.
- ↑ Sallustius: Catilinan salaliitto 6–13.
- ↑ Sallustius: Catilinan salaliitto 18–19.
- ↑ Sallustius: Catilinan salaliitto 20–22.
- ↑ Sallustius: Catilinan salaliitto 23–24.
- ↑ Sallustius: Catilinan salaliitto 25.
- ↑ Sallustius: Catilinan salaliitto 26–31.
- ↑ Sallustius: Catilinan salaliitto 32–36.
- ↑ Sallustius: Catilinan salaliitto 36–39; Thukydides: Peloponnesolaissota 3.82–84.
- ↑ Sallustius: Catilinan salaliitto 40–49.
- ↑ Sallustius: Catilinan salaliitto 50–55.
- ↑ Sallustius: Catilinan salaliitto 56–61.
Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Suomennos[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Sallustius: Catilinan salaliitto. Teoksessa Sallustius: Catilinan salaliitto; Jugurthan sota. (Catilinae coniuratio; Bellum Iugurthinum.) Suomentanut ja nimistöosan laatinut Marja Itkonen-Kaila. Johdannon kirjoittanut Unto Paananen. Antiikki-sarja. Ilmestynyt aiemmin 1963 WSOY:n kustantamana Antiikin klassikot -sarjassa. Helsinki: Gaudeamus, 1980. ISBN 951-662-244-5.
Muita käännöksiä ja tekstilaitoksia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Sallust: The War with Catiline. Teoksessa Sallust: The War with Catiline. The War with Jugurtha. Edited by John T. Ramsey. Translated by J. C. Rolfe. Loeb Classical Library 116. Cambridge, MA: Harvard University Press, 2013. Latinankielinen alkuteksti ja englanninkielinen käännös.
Muuta kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Syme, Ronald: Sallust. Sather Classical Lectures. University of California Press, 2002. ISBN 9780520929104.
Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Sallustius: De Catilinae coniuratione. Perseus. (latinaksi)
- Sallust: Conspiracy of Catiline. Perseus. (englanniksi)