Bariumfluoridi
| Bariumfluoridi | |
|---|---|
 |
|
| Tunnisteet | |
| CAS-numero | |
| PubChem CID | |
| Ominaisuudet | |
| Molekyylikaava | BaF2 |
| Moolimassa | 175,32 |
| Ulkomuoto | Väritön kiteinen aine |
| Sulamispiste | 1290 °C[1] |
| Kiehumispiste | 2259 °C[1] |
| Tiheys | 4,9 g/cm3[2] |
| Liukoisuus veteen | 1,6 g/l (25 °C)[2] |
Bariumfluoridi (BaF2) on barium- ja fluoridi-ionien muodostama epäorgaaninen ioniyhdiste. Yhdistettä voidaan käyttää erikoislasien valmistamiseen, tuikeilmaisimissa ja hitsauksessa.
Ominaisuudet, valmistus ja käyttö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Huoneenlämpötilassa bariumfluoridi on väritöntä tai valkoista kiteistä ainetta. Yhdisteen alkeiskoppi on kuutiollinen ja rakenne muistuttaa kalsiumfluoridin rakennetta. Yhdiste liukenee vain hieman veteen, mutta liukenee happoihin. Luonnossa bariumfluoridia tavataan frankdicksoniittimineraalissa.[1][2][3]
Bariumfluoridia valmistetaan bariumasetaatin ja vetyfluoridin välisellä reaktiolla ja kiteyttämällä bariumfluoridi liuoksesta.[2] Sitä voidaan myös valmistaa neutraloimalla muita emäksisiä bariumyhdisteitä kuten bariumoksidia, -hydroksidia tai -karbonaattia vetyfluoridilla[3].
- (CH3COO)2Ba + 2 HF → BaF2 + 2 CH3COOH
Yhdiste läpäisee hyvin infrapunasäteilyä, minkä vuoksi sitä käytetään infrapunalaitteissa ja siitä myös valmistetaan infrapunasäteilyä läpäiseviä fluorifosfaati- ja fluorizirkonaattilaseja. Bariumfluoridia käytetään myös tuikeilmaisimissa röntgen- ja gammasäteilyn sekä α- ja β-hiukkasten havaitsemiseen. Yhdisteellä on myös käyttöä juoksutteena hitsauksessa.[1][2] Yhdistettä käytetään myös emalien valmistuksessa ja keramiikan värjäykseen[3].
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ a b c d Richard C. Ropp: Encyclopedia of the Alkaline Earth Compounds, s. 60-62. Newnes, 2012. ISBN 9780444595539. Kirja Googlen teoshaussa (viitattu 24.1.2021). (englanniksi)
- ↑ a b c d e Patrick M. Dibello , James L. Manganaro, Elizabeth R. Aguinaldo, Tariq Mahmood & Charles B. Lindahl : Barium Compounds, Kirk-Othmer Encyclopedia of Chemical Technology, John Wiley & Sons, New York, 2003.
- ↑ a b c E. M. Karamäki: Epäorgaaniset kemikaalit, s. 223. Kustannusliike Tietoteos, 1983. ISBN 951-9035-61-3.