Ero sivun ”Karhukaiset” versioiden välillä

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Selaa historiaa interaktiivisesti
[arvioimaton versio][arvioimaton versio]
← Vanhempi muutosUudempi muutos →
Poistettu sisältö Lisätty sisältö
VisuaalinenWikiteksti
p Lisätty Suomessa esiintyvien tunnettujen lajien määrä
Ei muokkausyhteenvetoa
Rivi 24: Rivi 24:


== Ravinto ==
== Ravinto ==
Karhukaisten ravinnosta ja niiden roolista ravintoverkoissa tiedetään erittäin vähän<ref name=":0">{{Kirjaviite|Tekijä=Diane R. Nelson, Paul J. Bartels, Noemi Guil|Nimeke=Tardigrade Ecology|Vuosi=2018|Sivut=163–210|Julkaisupaikka=Cham|Julkaisija=Springer International Publishing|Isbn=978-3-319-95701-2, 978-3-319-95702-9|www=http://dx.doi.org/10.1007/978-3-319-95702-9_7|Viitattu=2022-11-13}}</ref>. Valtaosa tiedosta on peräisin laboratoriossa suoritetuista tutkimuksista. Karhukaisten tunnettuja ravintokohteita ovat esimerkiksi erilaiset levät, sienet, bakteerit, karhukaiset, rataseläimet sekä sukkulamadot<ref name=":0" /><ref name=":1">{{Lehtiviite|Tekijä=Michala Bryndová, Daniel Stec, Ralph O Schill, Łukasz Michalczyk, Miloslav Devetter|Otsikko=Dietary preferences and diet effects on life-history traits of tardigrades|Julkaisu=Zoological Journal of the Linnean Society|Ajankohta=2020-01-17|Vuosikerta=188|Numero=3|Sivut=865–877|Doi=10.1093/zoolinnean/zlz146|Issn=0024-4082|www=http://dx.doi.org/10.1093/zoolinnean/zlz146}}</ref>. Karhukaislajit jaotellaan usein lihansyöjiin, kasvinsyöjiin sekä mikrobinsyöjiin, mutta useiden lajien tiedetään olevan myös sekasyöjiä<ref name=":0" /><ref name=":1" /><ref name=":2">{{Lehtiviite|Tekijä=Noemi Guil, Sara Sanchez-Moreno|Otsikko=Fine-scale patterns in micrometazoans: tardigrade diversity, community composition and trophic dynamics in leaf litter|Julkaisu=Systematics and Biodiversity|Ajankohta=2013-06-01|Vuosikerta=11|Numero=2|Sivut=181–193|Doi=10.1080/14772000.2013.798370|Issn=1477-2000|www=http://dx.doi.org/10.1080/14772000.2013.798370}}</ref><ref>{{Lehtiviite|Tekijä=Paulina Kosztyła, Daniel Stec, Witold Morek, Piotr Gąsiorek, Krzysztof Zawierucha, Klaudia Michno|Otsikko=Experimental taxonomy confirms the environmental stability of morphometric traits in a taxonomically challenging group of microinvertebrates|Julkaisu=Zoological Journal of the Linnean Society|Ajankohta=2016-11-22|Vuosikerta=178|Numero=4|Sivut=765–775|Doi=10.1111/zoj.12409|Issn=0024-4082|www=http://dx.doi.org/10.1111/zoj.12409}}</ref><ref>{{Lehtiviite|Tekijä=M. Roszkowska, D. Wojciechowska, H. Kmita, S. Cerbin, M. K. Dziuba, E. Fiałkowska|Otsikko=Tips and tricks how to culture water bears: simple protocols for culturing eutardigrades (Tardigrada) under laboratory conditions|Julkaisu=The European Zoological Journal|Ajankohta=2021-01-01|Vuosikerta=88|Numero=1|Sivut=449–465|Doi=10.1080/24750263.2021.1881631|Issn=2475-0263|www=http://dx.doi.org/10.1080/24750263.2021.1881631}}</ref>. Suuosien ja ruokatorven rakenteesta voidaan usein päätellä lajin ruokavalio edellä kuvattujen ryhmien tasolla<ref name=":0" /><ref name=":2" />.
Suurin osa karhukaisista on kasvin- tai bakteeriensyöjiä, mutta on myös olemassa petoja. Karhukaisten suuosat ovat veitsenterävät. Niillä ne poraavat reiän kasvi- tai bakteerisoluun, ja sen kautta solun sisältö imeytyy karhukaisen ravinnoksi.<ref name=tieku/>


== Levinneisyys ==
== Levinneisyys ja elinympäristöt ==
Karhukaisia tunnetaan noin 1400<ref>{{Verkkoviite|osoite=https://iris.unimore.it/handle/11380/1178608|nimeke=Actual checklist of Tardigrada species|tekijä=Peter Degma, Roberto BERTOLANI, Roberto GUIDETTI|ajankohta=2019|julkaisija=Universit� di Modena e Reggio Emilia|viitattu=2022-11-13|ietf-kielikoodi=en}}</ref> lajia, joista Suomessa on tavattu noin 70<ref>{{Lehtiviite|Tekijä=Tommi Vuori, Edoardo Massa, Sara Calhim & Matteo Vecchi|Otsikko=Tardigrades of Finland: new records and an annotated checklist|Julkaisu=Zootaxa|Ajankohta=2020-09-11|Vuosikerta=4851|Numero=3|Sivut=477–521|Doi=10.11646/zootaxa.4851.3.3|Issn=1175-5334|www=http://dx.doi.org/10.11646/zootaxa.4851.3.3}}</ref>. Karhukaisia tavataan ympäri maailman, napa-alueilta [[päiväntasaaja]]lle ja vuoristoista merten syvänteisiin.
Karhukaiset ovat levittäytyneet pääjakson tasolla maailmanlaajuisesti. Tällä hetkellä lajeja tunnetaan hieman yli 1400<ref>{{Verkkoviite|osoite=https://iris.unimore.it/handle/11380/1178608|nimeke=Actual checklist of Tardigrada species|tekijä=Peter Degma, Roberto BERTOLANI, Roberto GUIDETTI|ajankohta=2019|julkaisija=Universit� di Modena e Reggio Emilia|viitattu=2022-11-13|ietf-kielikoodi=en}}</ref>, joista Suomessa on tavattu noin 70<ref>{{Lehtiviite|Tekijä=Tommi Vuori, Edoardo Massa, Sara Calhim & Matteo Vecchi|Otsikko=Tardigrades of Finland: new records and an annotated checklist|Julkaisu=Zootaxa|Ajankohta=2020-09-11|Vuosikerta=4851|Numero=3|Sivut=477–521|Doi=10.11646/zootaxa.4851.3.3|Issn=1175-5334|www=http://dx.doi.org/10.11646/zootaxa.4851.3.3}}</ref>.


Helpoiten karhukaisia löytää erilaisista [[jäkälä|jäkälistä]] ja sammaleista. Muita tyypillisiä ympäristöjä ovat dyynit, rannat, suot ja merien tai järvien rannat, joissa karhukaisia voi esiintyä jopa 25&nbsp;000 eläintä litrassa.
Helpoiten karhukaisia löytää erilaisista [[jäkälä|jäkälistä]] ja sammalista. Muita tyypillisiä ympäristöjä ovat dyynit, rannat, suot ja merien tai järvien rannat, joissa karhukaisia voi esiintyä jopa 25&nbsp;000 eläintä litrassa.


== Karhukaiset ja ääriolosuhteet ==
== Karhukaiset ja ääriolosuhteet ==
Karhukaiset ovat [[Ekstremofiili|erittäin kestäviä eläimiä]]. Niitä on tavattu [[Kuuma lähde|kuumista lähteistä]], [[Himalaja]]n huipuilta yli 6&nbsp;000&nbsp;metrin korkeudesta, ikijään alta ja valtameren pohjasta yli 4&nbsp;000&nbsp;metrin syvyydestä. Periaatteessa karhukaisen ainoa tarve on kosteus, mutta siitäkin se voi tinkiä pitkiksi ajoiksi. Ne ovat yksi harvoista eläinryhmistä, jotka pystyvät pysäyttämään [[aineenvaihdunta]]nsa ja siirtymään [[kryptobioosi]]in.
Karhukaiset ovat [[Ekstremofiili|erittäin kestäviä eläimiä]]. Niitä on tavattu [[Kuuma lähde|kuumista lähteistä]], [[Himalaja]]n huipuilta yli 6&nbsp;000&nbsp;metrin korkeudesta, ikijään alta ja valtameren pohjasta yli 4&nbsp;000&nbsp;metrin syvyydestä. Ne ovat [[Sukkulamadot|sukkulamatojen]] ja [[Rataseläimet|rataseläinten]] ohella ainoa eläinryhmä, joka pystyy pysäyttämään [[aineenvaihdunta]]nsa ja siirtymään [[Kryptobioosi|anhydrobioosiin]] missä tahansa vaiheessa elinkiertoa<ref>{{Lehtiviite|Tekijä=Ł. Kaczmarek, M. Roszkowska, D. Fontaneto, M. Jezierska, B. Pietrzak, R. Wieczorek|Otsikko=Staying young and fit? Ontogenetic and phylogenetic consequences of animal anhydrobiosis|Julkaisu=Journal of Zoology|Ajankohta=2019-04-22|Vuosikerta=309|Numero=1|Sivut=1–11|Doi=10.1111/jzo.12677|Issn=0952-8369|www=http://dx.doi.org/10.1111/jzo.12677}}</ref>.
Useat lajit selviävät lähes kymmenen vuotta kuivuneessa tilassa. Lepotilassa eläimen aineenvaihdunta laskee alle 0,01 prosenttiin normaalista ja vesipitoisuus 1 prosenttiin. Lepotilan salaisuus on [[trehaloosi]]-niminen sokeri, jonka on havaittu olevan erinomainen veden korvike.
Jotkut lajit voivat selvitä jopa yli kymmenen vuotta kuivuneessa tilassa<ref>{{Lehtiviite|Tekijä=M. Roszkowska, H. Kmita, Ł. Kaczmarek|Otsikko=Long-term anhydrobiosis in two taxa of moss dwelling Eutardigrada (Tardigrada) desiccated for 12 and 15 years, respectively|Julkaisu=The European Zoological Journal|Ajankohta=2020-01-01|Vuosikerta=87|Numero=1|Sivut=642–647|Doi=10.1080/24750263.2020.1829110|Issn=2475-0263|www=http://dx.doi.org/10.1080/24750263.2020.1829110}}</ref>. Lepotilassa eläimen aineenvaihdunta laskee alle 0,01 prosenttiin normaalista ja vesipitoisuus 1 prosenttiin. Lepotilan salaisuus on [[trehaloosi]]-niminen sokeri, jonka on havaittu olevan erinomainen veden korvike.


Karhukaisten tiedetään selvinneen lepotilassa seuraavista ääriolosuhteista:
Karhukaisten tiedetään selvinneen lepotilassa seuraavista ääriolosuhteista:

Versio 13. marraskuuta 2022 kello 17.15

Karhukaiset
Hypsibius dujardini - lajin karhukainen.
Hypsibius dujardini - lajin karhukainen.
Tieteellinen luokittelu
Domeeni: Aitotumaiset Eucarya
Kunta: Eläinkunta Animalia
Pääjakso: Karhukaiset
Tardigrada
Spallanzani, 1777
Alajaksot
Katso myös

  Karhukaiset Wikispeciesissä
  Karhukaiset Commonsissa

Karhukaiset (Tardigrada) on yksi eläinkunnan pääjaksoista. Ne ovat pieniä jaokkeisia eläimiä, jotka muistuttavat niveljalkaisia ja ovat luultavasti niille sukua. Suurimpien aikuisten ruumiinpituus voi olla 1,5 millimetriä, pienimpien alle 0,1 millimetriä. Juuri kuoriutuneet yksilöt voivat olla alle 0,05 millimetrin mittaisia.

Kehityshistoriallisesti karhukaiset kuuluvat Ecdysozoa-ryhmään yhdessä muun muassa niveljalkaisten, käsnäjalkaisten ja sukkulamatojen kanssa. Vanhimmat tunnetut karhukaisten fossiilit on löydetty Siperiasta keskikambrikautisista kivistä. Saksalainen pappi J. A. E. Goeze löysi karhukaiset vuonna 1773. Muistiinpanoissaan hän kuvaili karhukaista ”miniatyyrikarhuksi”.

Lisääntyminen ja kasvu

Karhukaisten tiedetään voivan lisääntyä sekä suvullisesti että neitseellisesti.[1] Sammaleella elävät karhukaiset munivat pari viikkoa parittelun jälkeen 1–30 munaa, jotka kuoriutuvat kaksi viikkoa myöhemmin.[2] Karhukaisten munien pinnassa on torvimaisia ulokkeita, joiden perusteella lajinmääritys on usein helpompaa kuin aikuisten eläinten.[2] Kasvaessaan karhukaiset luovat nahkansa jopa 12 kertaa. Niiden solut eivät kuitenkaan enää jakaannu, vaan kasvavat kokoa. Karhukaisilla on alusta alkaen 40 000 solua. Karhukaiset ovat aktiivisia kolmesta kuukaudesta kahteen ja puoleen vuoteen elämästään.[2]

Ravinto

Karhukaisten ravinnosta ja niiden roolista ravintoverkoissa tiedetään erittäin vähän[3]. Valtaosa tiedosta on peräisin laboratoriossa suoritetuista tutkimuksista. Karhukaisten tunnettuja ravintokohteita ovat esimerkiksi erilaiset levät, sienet, bakteerit, karhukaiset, rataseläimet sekä sukkulamadot[3][4]. Karhukaislajit jaotellaan usein lihansyöjiin, kasvinsyöjiin sekä mikrobinsyöjiin, mutta useiden lajien tiedetään olevan myös sekasyöjiä[3][4][5][6][7]. Suuosien ja ruokatorven rakenteesta voidaan usein päätellä lajin ruokavalio edellä kuvattujen ryhmien tasolla[3][5].

Levinneisyys ja elinympäristöt

Karhukaiset ovat levittäytyneet pääjakson tasolla maailmanlaajuisesti. Tällä hetkellä lajeja tunnetaan hieman yli 1400[8], joista Suomessa on tavattu noin 70[9].

Helpoiten karhukaisia löytää erilaisista jäkälistä ja sammalista. Muita tyypillisiä ympäristöjä ovat dyynit, rannat, suot ja merien tai järvien rannat, joissa karhukaisia voi esiintyä jopa 25 000 eläintä litrassa.

Karhukaiset ja ääriolosuhteet

Karhukaiset ovat erittäin kestäviä eläimiä. Niitä on tavattu kuumista lähteistä, Himalajan huipuilta yli 6 000 metrin korkeudesta, ikijään alta ja valtameren pohjasta yli 4 000 metrin syvyydestä. Ne ovat sukkulamatojen ja rataseläinten ohella ainoa eläinryhmä, joka pystyy pysäyttämään aineenvaihduntansa ja siirtymään anhydrobioosiin missä tahansa vaiheessa elinkiertoa[10]. Jotkut lajit voivat selvitä jopa yli kymmenen vuotta kuivuneessa tilassa[11]. Lepotilassa eläimen aineenvaihdunta laskee alle 0,01 prosenttiin normaalista ja vesipitoisuus 1 prosenttiin. Lepotilan salaisuus on trehaloosi-niminen sokeri, jonka on havaittu olevan erinomainen veden korvike.

Karhukaisten tiedetään selvinneen lepotilassa seuraavista ääriolosuhteista:

  • Lämpötila – Karhukaiset voivat selvitä muutaman minuutin kuumennuksesta 151 °C:n lämpötilassa. Karhukaiset voivat kestää päiväkausien pakastamisen -200 °C:n lämpötilassa tai joitakin minuutteja -272 °C:n lämpötilassa.
  • Säteily – Karhukaiset kestävät 5 700 grayn annoksen röntgensäteilyä (5 grayn annos on tappava ihmiselle).
  • Paine – Karhukaiset selviävät yli 1 200 ilmakehän paineessa tai jopa 6 000 ilmakehän,[12] ja toisaalta lähes tyhjiössä. Avaruuteen matalalle kiertoradalle lähetetyistä karhukaisista suurin osa selvisi kymmenen päivän matkasta elossa altistettuna tyhjiölle. Myös osa auringon ultraviolettisäteilylle avaruudessa altistetuista karhukaisista selvisi matkasta.[13]

Vuonna 2019 israelilainen Beresheet-luotain kuljetti karhukaisia Kuuhun. Ne voivat pysyä hengissä kryptobioosin avulla pitkään, mutta eivät luultavasti pysty liikkumaan eivätkä lisääntymään Kuussa.[14]

Lähteet

  1. ↑ Marine Biological Laboratory: Bordenstein, Sarah: Tardigrades (Water Bears) serc.carleton.edu. Viitattu 19.2.2011. (englanniksi)
  2. ↑ a b c Rajallista eloa. Tieteen Kuvalehti. Arkistoitu 1.6.2011. Viitattu 13.1.2021.
  3. ↑ a b c d Diane R. Nelson, Paul J. Bartels, Noemi Guil: Tardigrade Ecology, s. 163–210. Cham: Springer International Publishing, 2018. ISBN 978-3-319-95701-2, 978-3-319-95702-9. Teoksen verkkoversio (viitattu 13.11.2022).
  4. ↑ a b Michala Bryndová, Daniel Stec, Ralph O Schill, Łukasz Michalczyk, Miloslav Devetter: Dietary preferences and diet effects on life-history traits of tardigrades. Zoological Journal of the Linnean Society, 17.1.2020, 188. vsk, nro 3, s. 865–877. doi:10.1093/zoolinnean/zlz146. ISSN 0024-4082. Artikkelin verkkoversio.
  5. ↑ a b Noemi Guil, Sara Sanchez-Moreno: Fine-scale patterns in micrometazoans: tardigrade diversity, community composition and trophic dynamics in leaf litter. Systematics and Biodiversity, 1.6.2013, 11. vsk, nro 2, s. 181–193. doi:10.1080/14772000.2013.798370. ISSN 1477-2000. Artikkelin verkkoversio.
  6. ↑ Paulina Kosztyła, Daniel Stec, Witold Morek, Piotr Gąsiorek, Krzysztof Zawierucha, Klaudia Michno: Experimental taxonomy confirms the environmental stability of morphometric traits in a taxonomically challenging group of microinvertebrates. Zoological Journal of the Linnean Society, 22.11.2016, 178. vsk, nro 4, s. 765–775. doi:10.1111/zoj.12409. ISSN 0024-4082. Artikkelin verkkoversio.
  7. ↑ M. Roszkowska, D. Wojciechowska, H. Kmita, S. Cerbin, M. K. Dziuba, E. Fiałkowska: Tips and tricks how to culture water bears: simple protocols for culturing eutardigrades (Tardigrada) under laboratory conditions. The European Zoological Journal, 1.1.2021, 88. vsk, nro 1, s. 449–465. doi:10.1080/24750263.2021.1881631. ISSN 2475-0263. Artikkelin verkkoversio.
  8. ↑ Peter Degma, Roberto BERTOLANI, Roberto GUIDETTI: Actual checklist of Tardigrada species 2019. Universit� di Modena e Reggio Emilia. Viitattu 13.11.2022. (englanniksi)
  9. ↑ Tommi Vuori, Edoardo Massa, Sara Calhim & Matteo Vecchi: Tardigrades of Finland: new records and an annotated checklist. Zootaxa, 11.9.2020, 4851. vsk, nro 3, s. 477–521. doi:10.11646/zootaxa.4851.3.3. ISSN 1175-5334. Artikkelin verkkoversio.
  10. ↑ Ł. Kaczmarek, M. Roszkowska, D. Fontaneto, M. Jezierska, B. Pietrzak, R. Wieczorek: Staying young and fit? Ontogenetic and phylogenetic consequences of animal anhydrobiosis. Journal of Zoology, 22.4.2019, 309. vsk, nro 1, s. 1–11. doi:10.1111/jzo.12677. ISSN 0952-8369. Artikkelin verkkoversio.
  11. ↑ M. Roszkowska, H. Kmita, Ł. Kaczmarek: Long-term anhydrobiosis in two taxa of moss dwelling Eutardigrada (Tardigrada) desiccated for 12 and 15 years, respectively. The European Zoological Journal, 1.1.2020, 87. vsk, nro 1, s. 642–647. doi:10.1080/24750263.2020.1829110. ISSN 2475-0263. Artikkelin verkkoversio.
  12. ↑ Seki, K & Toyoshima, M.: Preserving tardigrades under pressure. Nature, 1998, nro 395, s. 853–854. (englanniksi)
  13. ↑ Jönsson et al.: Tardigrades survive exposure to space in low Earth orbit. Current Biology, 2008, nro 18, s. R729-R731. Artikkelin verkkoversio. Viitattu 9.9.2008. (englanniksi)
  14. ↑ Kuuhun rysähti tuhansia karhukaisia Tiede -lehti. 8.8.2019. Viitattu 1.11.2019.

Aiheesta muualla

Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Karhukaiset&oldid=21007921”