Taqiyya

Maurilaisia proselyyttejä (käännynnäisiä) kastetaan vuonna 1500 Ximenesin arkkihiippakunnassa Granadassa. Vaihtoehtona kääntymiselle oli karkotus Espanjasta.

Taqiyya (arab. تقیة‎) tarkoittaa uskovan erioikeutta salata islamia koskevia asioita, joiden uskoo aiheuttavan vihamielisyyttä muslimeja kohtaan. Taqiyya -periaatteen nojalla muslimi saa uhkaavassa tilanteessa myös teeskennellä, että kieltää oman uskonsa.

Taqiyya tarkoittaa muslimin velvollisuutta valehdella islamia koskevista asioista, jos katsoo siitä olevan uskonnolle hyötyä. Esimerkiksi1500-luvulla eläneen imaami ibn Haytamin mukaan on suuri synti (kabira) paljastaa vääräuskoisille islamin heikkouksia. Taqiyya-periaatteen hyväksyvät kaikki islamin suuntaukset.

Uskon kieltäminen

Šarialaki toteaa, että jos muslimi on pakotettu kieltämään uskonsa, hän voi tehdä niin, jos usko hänen sydämessään säilyy ennallaan. Arabiankielinen sana taqiyya tarkoittaa "pään peittämistä". Kaikki islamin lakikoulukunnat hyväksyvät periaatteen. Menneisyydessä etenkin sunnien alaisuudessa eläneet šiialaiset ovat käyttäneet tätä oikeutta kieltää šiialaisuutensa silloin, kun heitä on uhattu.

Erivapausperiaate ruksha

Taqiyya on osa islamiin kuuluvaa laajempaa erivapausperiaatetta (rukhsa). Sen mukaisesti šaria hyväksyy normaalisti kielletyt asiat, jos siihen on hyväksyttävä syy. Nälkäinen voi hengenpitimikseen rikkoa halal -säädöksiä, ja sairaat saavat helpotuksia rukousvaatimuksiin. Janoon nääntyvä saa juoda viiniä kaikkien muiden koulukuntien mielestä paitsi shafi'i - koulukunnan. Matkalla oleva tai sairas voi jättää paaston väliin, ja matkalla oleva voi rukoilla vain kaksi rakaa eli liikesarjaa, kun muulloin vaaditaan neljä. Erivapausperiaatteen sallima joustavuus koskee myös valehtelua.

Ruksha -periaate sallii poikkeamisen šarian määräyksistä myös siinä tapauksessa, että vallitsevat lait langettavat siitä rangaistuksia. Jos maalliset lait ovat ristiriidassa islamin kanssa, muslimin tulee noudattaa Jumalan lakia, paitsi jos hän voi sen takia joutua vaikeuksiin, kuten vankilaan tai kidutetuksi.

Pyhät kirjoitukset

Luvan valehdella uskosta katsotaan löytyvän Koraanin seuraavista säkeistä: "Uskovat älkööt ottako uskottomia suojelijoikseen toisten uskovien sijasta. Joka näin tekee on sanoutunut irti Jumalasta, paitsi jos pelkäätte heitä." (Koraani 3:28) sekä: "Joka luopuu uskostaan, paitsi jos hänet pakotetaan siihen... saa Jumalan vihan päälleen." (Koraani 16:106). Myös haditheista löytyy tukea valehtelulle joissakin tilanteissa. Jami at-Tirmidhi sisältää seuraavan hadithin:

"Asma bint Yazid kertoi, että Jumalan lähettiläs sanoi: "Valehteleminen on laitonta paitsi kolmessa tapauksessa: kun mies sanoo jotain vaimolleen miellyttääkseen tätä, kun valehdellaan sodassa, ja kun valehdellaan tarkoituksella luoda sopua ihmisten välille."

Imaamien näkemyksiä valheesta

Valehtelu on luvallista tai jopa pakollista islamissa tietyissä tilanteissa. Sääntönä on, että valehtelu on luvallista, jos se tuottaa parempia tuloksia kuin totuus.

Muslimiveljille valehtelu

Imaami al-Dhahabi (1274–1348) toteaa kirjassaan Suuret synnit, että valehtelu kuuluu suuriin synteihin silloin, kun valehdellaan profeetta Muhammedista tai annetaan väärä todistus oikeudessa. Suurista synneistä seuraa kirous, maallinen rangaistus tai rangaistus tuonpuoleisessa. Imaami al-Nawawi (1233–1277) kirjoittaa, että Koraani ja sunna tuomitsevat valehtelun laittomaksi. Valehtelu on rumimpia syntejä ja vastenmielisimpiä vikoja. Al-Nawawi toteaa kirjassa Puhdas sydän: "Kerro totuus, kun puhut. Yksi pahimmista petoksista on kertoa veljellesi jotain, kun veljesi luulee, että olet rehellinen, vaikka asia ei ole niin".

Ei-muslimeille valehtelu

Islamissa ei ole universaaleja moraalisääntöjä, jotka koskisivat kaikkia. Šaria erottaa toisistaan muslimiveljille valehtelun ja muille valehtelun. Klaaniyhteiskunnissa, missä islam syntyi ei samaten tunneta universaaleja normeja, kuten kultaista sääntöä. Niissä omaa perhettä, sukua tai klaania koskevat eri säännöt kuin ulkopuolisia. Laajimmillaan islamin luoma yhteisyyden piiri ulottuu "veljiin", joilla tarkoitetaan muita muslimeita. Ilmaisu esiintyy myös Muhammedin jäähyväissaarnassa. Islamilaisen fatwan mukaan "ei ole luvallista kutsua juutalaisia tai kristittyjä veljiksemme. Sen sijaan heitä on vihattava Jumalan asian takia". Toinen fatwa kieltää muslimeita ystävystymästä ei-muslimin kanssa. 1200-luvulla eläneen imaami al-Nawawi kokoelmasta Riad as-Salihin ("Vanhurskaiden niityt") löytyy kuitenkin ajatelma, joka vastaa universaalin moraalin vaatimuksia. Siinä al-Nawawi katsoi, että vihollisellekin pitää antaa se, mitä ihmisen itsekkyys kieltäytyy antamasta.

Imaami al-Ghazali (1057–1111) tutki tilanteita, joissa valehtelu on luvallista. Hän kirjoitti:

"Puhumisen tarkoitus on saada aikaan tuloksia. Jos kiitettävä tulos saadaan aikaan joko valehtelemalla tai puhumalla totta, on laitonta valehdella, koska siihen ei ole tarvetta. Jos tavoite voidaan saada ainoastaan valehtelemalla, mutta ei puhumalla totta, on luvallista valehdella, jos tavoite on luvallinen. Valehtelu on pakollista, jos tavoite on pakollinen."

Ghazali mainitsee esimerkkinä pakollisesta valehtelusta tilanteen, jossa muslimiveli autetaan piiloon tämän sortajilta. Ghazalin mainitsema "pakollinen teko" (fard, wajib) tarkoittaa šariassa tekoa, joka tuo ansioita ja tekemättömyydestä on määrätty rangaistus. Imaami al-Nawawi ja hanafi -oppinut Khalil Nahlawi tiivistävät luvallisen valehtelun seuraavasti:

"On verrattava valehtelemisesta koituvia pahoja seuraamuksia totuuden puhumisen seurauksiin. Jos totuudesta koituu pahempia seuraamuksia kuin valheesta, on oikeutettua valehdella. Jos valheesta on pahempia seuraamuksia tai ei tiedetä kummasta on pahempia seuraamuksia, on laitonta valehdella."

Poikkeustapauksia, joissa valehtelu on luvallista tai pakollista on siten runsaasti. Periaate antaa luvan valehdella uskontoa koskevista asioista, joiden voi odottaa aiheuttavan vihamielisyyttä muslimeja kohtaan. Jos jonkin tavoitteen edistäminen on luvallista tai pakollista, ja tavoite voidaan saavuttaa vain valehtelemalla, teko on luvallinen tai pakollinen.

Vuonna 2012 annetussa fatwassa käsitellään kafiirille (uskottomalle) valehtelua. Ohjeen mukaan valehtelu vääräuskoiselle ei ole väärin itsessään, vaan sen seurausten takia. Valehtelua tulee välttää, koska valheen paljastuessa annetaan kielteinen kuva islamista.

Raymond Ibrahimin mukaan ei-muslimien on usein vaikea ymmärtää muslimeja, koska nämä voivat esittää ristiriitaisia mielipiteitä esimerkiksi pyhästä sodasta, joka milloin kielletään, milloin hyväksytään. Ristiriitaisuus tulee ymmärrettäväksi, kun otetaan huomioon taqiyya-periaate.

Vertailu kristinuskoon

Kristinuskon suhde valheeseen ei ole yksiselitteinen, sillä kristillinen etiikka ei sisällä suoria lakimääräyksiä vaan periaatteita. Sen ytimessä on rakkauden kaksoiskäsky, jonka tilannekohtaista soveltamista jokainen kristitty joutuu itse ratkomaan. Edvard Westermarck kirjoitti kristinuskon suhteesta valehteluun teoksessaan Kristinusko ja moraali. Hän totesi, että Uusi Testamentti tuomitsi useissa kohdissa valheen. Augustinus katsoi, että valhe oli aina synti. Tuomas Akvinolainen (1225–1274) pohti valehtelun oikeutusta kirjassa Summa Theologica. Myös hän päätyi käsitykseen, että valehtelu oli aina synti. Oli kuitenkin luvallista joissakin tilanteissa kätkeä totuus järkevällä tavalla. Westermarck totesi, että roomalais-katolinen kirkko omaksui välillä periaatteen oikeudesta valehdella, kun kyseessä oli Jumalan kunnian puolustaminen. Sen sijaan protestantit tuomitsivat valheen ja puritaanit ajautuivat jopa eräänlaiseen fanatismiin kieltäen jopa metaforien käytön harhaanjohtamisen muotona.

Katso myös

• Islamilainen etiikka

Lähteet

• Hämeen-Anttila, Jaakko: Islamin käsikirja. Helsinki: Otava, 2004. ISBN 951-1-18669-8.
• Ibrahim, Raymond: Taqiyya: War and Deceit in Islam.Teoksessa: Patterson, E.D., Gallagher, J. (toim.) Debating the War of Ideas. New York: Palgrave Macmillan, 2008. ISBN 978-1-349-38209-5. doi:https://doi.org/10.1057/9780230101982_5.
• Salzman, Philip Carl: Culture and Conflict in the Middle East. Humanity Books, 2008. ISBN 978-1-59102-587-0. Teoksen verkkoversio.
• Westermarck, Edvard: Kristinusko ja moraali. (Christianity and Morals, 1939.) Suomentanut Väinö Meltti. Helsinki: Otava, 1984. ISBN 951-1-07752-X.

Islamilaiset lähteet

• Ahmad ibn Naqib al-Misri: Reliance of the Traveller (Umdat al-Salik). A Classic Manual of Islamic Sacred Law. In Arabic with Facing English Text, Commentary and Appendices Edited and Translated by Nuh Ha Mim Keller. Beltsville, Maryland: amana publications, 2017. Teoksen verkkoversio. (englanniksi)
• Al-Dhahabi: Suuret synnit (Kitâb al-Kabâ'ir). Satara Establishment Oy, 2012. ISBN 978-952-67772-0-7. Teoksen verkkoversio.
• Ibn Hisham: Profeetta Muhammadin elämäkerta. Helsinki: Basam Books, 1999. ISBN 952-9842-27-9.
• Is it permissible to lie to kaafirs? IslamQA. 16.5.2012. Viitattu 5.1.2021.
• Koraani - opastus ja johdatus pahan hylkäämiseen ja hyvän valitsemiseen. Z.I. Ahsen Böre, 1942. Teoksen verkkoversio.
• Koraani (suom. Jaakko Hämeen-Anttila). Basam Books, 1995. ISBN 978-952-5534-22-1.
• The Hadith of the Prophet Muhammad (صلى الله عليه و سلم) at your fingertips Sunnah.com. Viitattu 22.1.2021.