Kulttuuriperintö
.jpg)
Kulttuuriperintö viittaa joukkoon menneisyydestä periytyneitä aineellisia ja aineettomia resursseja, jotka ihmiset tunnistavat jatkuvasti kehittyvien arvojensa, uskomustensa, tietonsa ja perinteidensä heijastumaksi ja ilmaisuksi niiden omistuksesta riippumatta. Siihen kuuluvat kaikki ne ympäristön ominaisuudet, jotka johtuvat ihmisten ja paikkojen historiallisesta vuorovaikutuksesta.[1] Kulttuuriperintöä voivat olla esimerkiksi esineet, rakennukset, muokatut ja muovautuneet maisemat, tarinat, laulut ja tavat.
Kulttuuriomaisuus on aineellista omaisuutta, jolla on huomattava merkitys kansojen kulttuuriperinnölle.[2]
Kulttuuriperinnön lähikäsitteisiin kuuluu luonnonperinnön käsite, jolla viitataan yleensä luonnonkohteisiin.
Nykyisessä kulttuuriperinnön tutkimuksessa on tavallinen näkemys, jonka mukaan kulttuuriperintö ei ole tietty pysyvä, menneisyydestä tähän päivään itsestään säilynyt kohde. Kulttuuriperintö ymmärretään pikemminkin prosessina, johon kuuluu erilaisten arvojen ja kulttuuristen merkitysten luominen ja eteenpäin välittäminen. Kulttuuriperintö on nykypäivän suhde menneeseen, johon kuuluu tiettyjen asioiden muistaminen ja tiettyjen unohtaminen. Kulttuuriperintö on tapa representoida menneisyyttä.[3]
Esine kansallisena kulttuuriperintönä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Myös historialliselta tai taiteelliselta arvolta korkea-arvoisista esineistä voi tulla osa kansallista kulttuuriperintöä. Esineiden myyminen tai lahjoittaminen ulkomaille sekä turismi vaarantavat kansalliseen perinteeseen liittyvien esineiden säilyttämistä kotimaissaan. Alueelliseen historiaan ja kulttuuriperinteeseen liittyvä turismi voi sisällyttää pelkkien vierailijoiden lisäksi sekä keräilijöitä että vauraita turisteja, jotka erityisesti saattavat olla kiinnostuneita ostamaan historiallisesti tai kulttuurillisesti arvokkaita esineitä ja kuljettamaan ne kotimaihinsa omiin kokoelmiinsa tai edelleen myytäväksi.[4][5][6][7]
Suomessa Museovirasto pyrkii vaalimaan kulttuuriperinnöltään arvokkaiksi katsottuja esineitä, mutta silti niitä katoaa ulkomaille lahjoina sekä myyntiesineinä. Jos esimerkiksi taideteollista esinettä on valmistettu vain rajoitettu sarja ja se on yli 50 vuotta vanha, aarteella ei lain mukaan ole asiaa ulkomaille ilman lupaa, vaikka se olisi yksityishenkilön omistama. Museovirasto ja tulli pyrkivät estämään arvokkaiksi katsottujen esineiden viennin ulkomaille, mutta laitokset uskovat, että vain murto-osa arvokkaiden esineiden viennistä tulee heidän tietoonsa.[7] Esimerkiksi Alvar Aallon Finlandia-talon sisustukseen suunnittelemat esineet päätyivät markkinoiden kautta ulkomaiselle ostajalle, mutta niiden kuljetus pois maasta onnistuttiin estämään kuljetusyhtiön otettua yhteyttä museovirastoon.[8]
Digitaalinen kulttuuriperintö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Julkaistu kulttuuriperintö on perinteisesti ollut painotuotteita tai tallenteita, ääntä ja kuvaa. Enenevässä määrin se on kuitenkin myös verkkoaineistoja.[9] Suomessa Kansalliskirjasto tallentaa digitaalista kulttuuriperintöä tallentamalla kerran vuodessa sisältöjä suomalaisilta verkkosivustoilta sekä Twitteristä.[9]
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ Council of Europe: Framework Convention on the Role of Heritage in Society, 2005 (professori Janne Vilkunan esittämää yhteenvetoa mukaillen)
- ↑ Varautumisohjeet Museovirasto. Viitattu 2.12.2023.
- ↑ Vahtikari 2013, 339.
- ↑ Between Tourism and Intangible Cultural Heritage Saniah Ahmad Zaki. Viitattu 21.6.2014
- ↑ Sustainable Tourism and Cultural Heritage (Arkistoitu – Internet Archive)Kim Blackford. Viitattu 21.6.2014
- ↑ Interpreting Heritage Places and Items Guidelines Viitattu 21.6.2014
- ↑ a b Uhanalaisia muotoiluklassikoita maastavientikieltoon YLE. Viitattu 21.6.2014
- ↑ Alvar Aallon esineistöä pysäytetty perinnön varjelemiseksi (Arkistoitu – Internet Archive) YLE. Viitattu 21.6.2014
- ↑ a b Kansalliskirjaston vuosi 2022: Tämän päivän tviitti on huomenna historiaa www.doria.fi. 22.3.2022. Kansalliskirjasto. Viitattu 2.8.2023.
Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Elo, Pekka & Järnefelt, Heljä & Paalanen, Tommi (toim.): Elävää kulttuuriperintöä: Tutki ja opi. Suomen Tammi plus -hanke. Helsinki: Museovirasto: Opetushallitus: Ympäristöministeriö, 2002. ISBN 952-13-1490-7.
- Vahtikari, Tanja: World Heritage Cities between Permanence and Change. International Construction of ’Outstanding Universal Value’ and Local Perceptions at Old Rauma from the 1970s to the 2000s.. Väitöskirja. Tampereen yliopisto, 2013.