Vjatlag

Kohteesta Wikipedia
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Vjatkan ojennus- ja työleiri (ven. Вятский исправительно-трудовой лагерь, Vjatski ispravitelno-trudovoi lager; Вятский ИТЛ, Vjatski ITL) eli Vjatlag (Вятлаг) oli Neuvostoliiton Gulag-järjestelmään kuulunut vankileirikokonaisuus Kirovin alueen koillisosassa Venäjällä. Se toimi noin 12 000 neliökilometrin alueella nykyisessä Ylä-Kaman piirissä ja sen lähialueilla Komin tasavallassa ja Permin Komissa.[1]

Tiettömien taipaleiden takana sijainnut Kain seutu (ven. Kaiski krai) toimi vanhastaan rikollisten ja poliittisesti epäluotettavien henkilöiden karkotuspaikkana. Vuonna 1898 Kain kylään, entiseen Kaigorodokin kaupunkiin, karkotettiin tuleva tšekan perustaja Feliks Dzeržinski. Maatalouden kollektivisoinnin yhteydessä karkotetut kulakit rakensivat 1930-luvun alussa rautatien, jonka tarkoituksena oli seudun metsä- ja fosforiittivarojen hyödyntäminen. Karkotusleirit saivat lyhennetyn nimityksen Vjatlag hallintokeskuksena toimineen Vjatkan kaupungin (vuodesta 1934 Kirov) mukaan.[1]

Neuvostoliiton sisäasiain kansankomissariaatin alaisuudessa toiminut Vjatlagin vankileirihallinto perustettiin virallisesti helmikuussa 1938. Sen keskuspaikkana toimi aluksi Rudnitšnyin taajama. Joulukuussa 1939 hallinto siirrettiin nykyiseen Lesnoihin. Vuoden 1940 alussa vankeja oli jo yli 20 000. Heistä noin puolet oli tuomittu ”kansanvihollisina”, ”vastavallankumouksellisina” tai ”tuholaisina”.[1]

Vjatlagin tehtävänä oli seudun metsävarojen hyödyntäminen vankityövoiman avulla. Sen osuus Kirovin alueella tuotetusta puuraaka-aineesta oli keskimäärin yli 13 %. Puutavaran kuljetusta varten rakennettiin laaja rautatieverkosto, jonka oli alun perin tarkoitus ulottua Komin tasavallan Ust-Kulomin kylään asti. Sozimskin taajamaan vangit rakensivat Kain selluloosatehtaan. Vankileirihallinnon alaisuudessa toimi myös maatiloja, saha, konepaja, ompelimo ym.[1]

Neuvostoliiton liittyessä toiseen maailmansotaan Vjatlagissa oli 12 vankileiriä ja noin 20 000 vankia. Sodan aikana sen taloudellinen merkitys kasvoi huomattavasti. Vuonna 1941 leireille lähetettiin tuhansia karkotettuja latvialaisia ja Neuvostoliiton saksalaisia. Seuraavana vuonna Vjatlagiin alettiin toimittaa saksalaisia, romanialaisia ja italialaisia sotavankeja. Olosuhteet olivat erityisen vaikeat talvella 1942–1943, jolloin eräiden tietojen mukaan kuoli lähes puolet kaikista vangeista.[2]

Sodan jälkeen Vjatlagin toiminta laajeni yhä kauemmas pohjoiseen ja vankileirien määrä nousi 57:ään.[2] Vankien määrä saavutti huippunsa 1950-luvun alussa, jolloin se oli yli 30 000. Poliittisista ja kansallisista syistä tuomittuja oli Vjatlagin leireillä vuosina 1938–1956 yhteensä noin 100 000 henkeä, joista menehtyi yli 18 000. Vankien joukossa oli 20 maan kansalaisia ja 80 eri kansallisuuden edustajia.[1]

Poliittiset vangit ja karkotetut vapautettiin Stalinin kuoleman jälkeen. Monet muut Neuvostoliiton vankileirit suljettiin, mutta Vjatlag jatkoi toimintaansa tavallisten rikollisten vankilana. Vuonna 1960 se käsitti 45 vankileiriä, joissa oli lähes 18 000 vankia. 1990-luvun alussa leirejä ryhdyttiin sulkemaan ja rautatieverkostoa alettiin purkaa. Moniin asutuksiin jäi vain eläkeläisiä, jotka eivät halunneet tai pystyneet muuttamaan pois. Vuonna 2002 vankeja oli 4 700 ja vankilahallinnon työntekijöitä 2 400.[3]

Nykyään Lesnoissa on Venäjän vankeinhoitolaitoksen Kirovin alueen ”erityistaloushallinto” (ven. Upravlenije po rabote s osobymi uslovijami hozjaistvennoi dejatelnosti), jonka alaisuudessa on muutamia vankisiirtoloita. Vangit työskentelevät metsä- ja maataloustöissä. Vankilahallinto on seudulle tärkeä työnantaja.[1]

Pohjoiseen johtavan rautatien varrella Permin aluepiirin puolella sijaitsevat Badjan, Pelesin ja Tšernoretšenskin entiset vankilataajamat kuuluvat yhä hallinnollisesti Kirovin alueen Lesnoin kaupunkikuntaan. Niiden siirtäminen Permin aluepiirin hallintaan on suunnitteilla.[4]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e f Natalja Hitrova: VJATLAG: spetskontingent i mestnoje naselenije rudnik43.ru. Viitattu 17.10.2010. (venäjäksi)
  2. a b S. Bolašenko: Istorija Vjatlaga (sivu 2) sunhome.ru. Viitattu 17.10.2010. (venäjäksi)
  3. S. Bolašenko: Istorija Vjatlaga (sivu 3) sunhome.ru. Viitattu 17.10.2010. (venäjäksi)
  4. S. Bolašenko: Istorija Vjatlaga (sivu 4) sunhome.ru. Viitattu 17.10.2010. (venäjäksi)

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]