Vierassieluisuuden ongelma

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Vierassieluisuuden ongelma on mielenfilosofinen ja tietoteoreettinen ongelma, joka voidaan esittää seuraavasti: koska voin havainnoida muista ihmisistä vain heidän käyttäytymistään, kuinka tiedän, että heillä on mieli (tai ”sielu”)? Kysymyksen taustalla on se ajatus, että vaikka jonkun käyttäytyminen olisi kuinka hienostunutta, se ei itsessään takaa mielen mukanaoloa. Olisi silti mahdollista, että toiset ihmiset olisivat pelkkiä automaatteja.

Ongelma voidaan esittää myös jakamalla se useisiin osiin:

  1. Emme voi tietää, että punaista kappaletta katsoessani minulla on sama punaisuuden aistimus kuin sinulla (eli en voi tietää, että jos voisin omaksua sinun henkisen tilasi suoraan, en kutsuisi samaa aistimusta esimerkiksi vihreäksi; ns. käänteisen spektrin ongelma).
  2. Tämän vuoksi emme voi tietää, että muilla ihmisillä on lainkaan aistimuksia, sen sijaan että olisivat pelkkiä automaatteja, jotka vastaavat hermoston antamiin syötteisiin.
  3. Tämän vuoksi emme voi tietää, että muilla ihmisillä on henkisiä tiloja, eli mieli.

Johtopäätös: Emme voi olla varmoja, että on olemassa muita mieliä kuin omamme. Tämä voi johtaa filosofiseen näkökantaan, jota kutsutaan solipsismiksi.

Lähestymistapoja[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Solipsismi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Solipsismin mukaan ei todellakaan ole olemassa mitään muita mieliä kuin ihmisen oma mieli, ja siksi muiden mielien olemassaolon todistaminen on turhaa. Tämän näkemyksen kannattajat katsovat, ettei oman mielen ulkopuolista maailmaa voida tuntea, ja se saattaa jopa olla olematon.

Analogia-argumentti[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kenties tunnetuin argumentti, joka on tarjottu muiden mielten automaattiluonnetta vastaan, on analogia-argumentti. Se voidaan löytää muun muassa J. S. Milliltä, A. J. Ayeriltä ja Bertrand Russellilta.[1] Argumentti perustuu siihen, että toiset ihmisolennot ovat hyvin samanlaisia kuin minä itse. He käyttäytyvät samalla tavalla samanlaisissa tilanteissa kuin minä, ja he koostuvat selvästi samanlaisesta aineesta. Kun poltan itseni, se sattuu, ja huudan ja säpsähdän. Kun toiset ihmiset polttavat itsensä, he tekevät samoin. Näin voin päätellä, että myös heihin sattuu. Vastaavia yhtäläisyyksiä on lukemattomia. Yleisemmin, tiedän suoraan, että minulla on uskomuksia, tunteita, aistimuksia yms. Näin voin päätellä, näihin lukemattomiin yhtäläisyyksiin perustuen, että myös muilla ihmisillä on uskomuksia, tunteita, aistimuksia yms. Voin siis päätellä, että muilla ihmisillä on oma sisäinen elämänsä ja että se on samanlaista kuin minulla.[2]

Tyyppi-identiteettiteoria ja behavioralismi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Myöhemmin on katsottu, että tietoteoreettinen kysymys liittyy metafyysisiin ja käsitteellisiin kysymyksiin. Tämä ilmenee muun muassa tyyppi-identiteettiteoriaa (tyyppi-fysikalismi) ja filosofista behaviorismia tarkasteltaessa. Tyyppi-identiteettiteorian mukaan jonkun ihmisen voidaan tietää olevan jossain henkisessä tilassa silloin kun hänen voidaan havaita olevan jossakin fysikaalisessa (eli aivojen) tilassa. Näin vaikuttaa siltä, että voimme tietää melko helposti, että joku on jossakin henkisessä tilassa. Tällöin tietoteoreettinen ongelma on ratkaistu tekemällä mielen metafysiikkaa koskeva oletus. Behaviorismi puolestaan esittää henkisten käsitteidemme luonnetta koskevan väitteen, jonka mukaan henkisiä ilmiöitä koskevat väitteet voidaan analysoida käyttäytymistä koskeviksi väitteiksi. Tietyssä henkisessä tilassa (esimerkiksi kipu) oleminen tarkoittaa samaa kuin tietyllä tavalla käyttäytyminen. Näin behaviorismi ei näe eroa henkisten tilojen ja käyttäytymisen välillä, mikä poistaa ongelman.

Muita[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ongelmaa (tai ainakin sen ensimmäistä havaintoja koskevaa osaa) voidaan lähestyä myös biologisesti (ja jossain määrin materialistisesti). Tarkastellaan esimerkiksi silmää ja värin aistimista. Verkkokalvon valoa aistivat tappisolut, jotka reagoivat siihen osaan sähkömagneettisesta spektristä jota kutsutaan ”punaiseksi”, toimivat samalla tavalla eri henkilöillä, joten voimme odottaa muiden kokevan punaisen samalla tavalla. Tiedämme kuitenkin, että joiltakin ihmisiltä puuttuu osa (tai kaikki) tietyntyyppisistä tappisoluista, mikä aiheuttaa värisokeutta ja muita poikkeamia näköhavainnoissa. Vastaavasti erot esimerkiksi neuroneiden jakautumisessa ja tuojahaarakkeiden eli dendriittien yhteyksissä voivat saada aikaan sen, että sama ärsyke tuottaa erilaisen henkisen tilan. Eri tavalla aistivat ihmiset tottuvat kuitenkin kutsumaan erilaisia aistimuksia yhteisellä nimellä, esimerkiksi ”punainen”. Vastaavasti eri kulttuureissa elävillä ihmisillä on eri sanoja eri väreille, ja he sopivat muiden kulttuurien kanssa, mitä aallonpituuksia termi ”punainen” parhaiten kuvaa.

Eliminatiivinen materialismi kieltää mielen olemassaolon erillisenä entiteettinä kokonaan, mikä poistaisi myös vierassieluisuuden ongelman.[2]

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Thornton, Stephen P.: Solipsism and the Problem of Other Minds Viitattu 2. tammikuuta 2008.
  2. a b Hyslop, Alec: Other Minds The Stanford Encyclopedia of Philosophy. Viitattu 2. tammikuuta 2008.

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Wisdom, John: Other Minds (1952)
  • Dennett, Daniel C.: Brainstorms: Philosophical Essays on Mind and Psychology (1978)

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Käännös suomeksi
Tämä artikkeli tai sen osa on käännetty tai siihen on haettu tietoja vieraskielisen Wikipedian artikkelista.
Alkuperäinen artikkeli: en:Problem of other minds