Vartiomoottorivene 16
| VMV-16 | |
|---|---|
 piirros aluksesta |
|
 |
|
| Aluksen vaiheet | |
| Rakentaja | Turun Veneveistämö, Turku |
| Poistui palveluskäytöstä | 30. tammikuuta 1965 |
| Tekniset tiedot | |
| Uppouma | 30,7 t |
| Pituus | 25,6 m |
| Leveys | 4,4 m |
| Syväys | 1 m |
| Koneteho |
Ares-moottori 560 hv risteilymoottori: 180 hv |
| Nopeus | 23,8 solmua |
| Miehistöä | 8 |
| Aseistus | |
| Aseistus | 1 × Lahti 20 mm |
Vartiomoottorivene 16 (VMV 16) oli 1935 valmistunut Suomen merivartioston vartiomoottorivene.
Valmistus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Eduskunta osoitti 9. tammikuuta 1934 hallituksen käyttöön vartiomoottoriveneiden hankintaan 20 miljoonaa markkaa alkoholin salakuljetuksen jatkuessa Suomenlahdella. Sisäasiainministeriö tilasi Turun Veneveistämöltä kymmenen vartiomoottorivenettä (VMV 8 - 17) ja niihin Ares-kaasuöljymoottorit. Kummankin pääkoneen teho oli 520 ja apukoneen 170 hevosvoimaa. Alus saavutti 23,5 solmun nopeuden. Sen pituus oli 25,6 ja leveys 4,3 metriä. Se oli puurunkoinen ja sen aseistuksena oli 20 millimetrin pikatykki. Tilatut vartiomoottoriveneet nostivat viirinsä ensi kertaa samaan aikaan 30. kesäkuuta 1935.[1]
Palvelus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Alus oli talvisodassa vuosina 1939–1940 sukellusvenehävittäjälaivueessa. Jatkosodassa se oli vuonna 1941 varmistuslaivueessa, vuonna 1942 1. vartiomoottorivenelaivueessa ja vuosina 1943–1944 2. vartiomoottorivenelaivueessa. Se romutettiin Turun Hirvensalossa 1975.
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Auvinen, Visa (toim.): Leijonalippu merellä. Pori: EITA Oy, 1983. ISBN 951-95781-1-0.
- Suomen laivasto 1918-1969. Helsinki: Meriupseeriyhdistys, 1968.
- Peuranheimo, Orvo - Pirhonen, Jouko - Killinen, Kullervo: Laivat puuta, miehet rautaa - Moottoritorpedoveneiden taistelut Suomenlahdella 1941-1944. Porvoo: Werner Söderström Osakeyhtiö, 1956.
- Gardiner, Robert (toim.): Conway's All the Fighting Ships 1922-1946. Lontoo: Conway Maritime Press, 2006. ISBN 0-85177-146-7. (englanniksi)
Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ Auvinen, Visa s. 147