Vanhakylä (Inkeri)
Vanhakylä (ven. Старая Деревня, Staraja Derevnja) oli inkeriläinen kylä, joka kuului Kelton luterilaisen seurakuntaan. Entinen kylän alue kuului vuoteen 2023 saakka Seuloskoin piiriin.
Kylä mainitaan ensimmäinen kerta vuonna 1696 (Nobria) ja Kelton seurakunnassa (22 kylää) oli silloin 127 taloa.[1] Vuonna 1745 Kelton kirkonkirjassa kylä mainitaan nimellä Keltinkylä ja sen suvut oli Virolainen, Rikkinen, Kukkonen, Jääskeläinen, Anttonen, Häväli, Husu ja Levonen.[1] Vuonna 1849 siellä asui 266 ihmistä, niistä inkeriläisiä (savakoita) - 196 (82 miestä ja 114 naista), ja Suomen karjalaisia - 70 (miehiä 43, naisia 27)[2].
1900-luvun alussa kylän suurin suku oli Jääskeläinen. Muut isot suvut oli Anttonen, Ronkonen, Huuhka, Kelkka ja Kokko. Vanhakylän tilat oli Aatola, Tommola, Juhala, Henilä, Eskola, Eskolmattila, Huuska, Antursla, Sakarla, Saksala, Siprelä, Junuskila ja Pristava.[3] Kylässä kukoisti maatalous, eritoten perunaviljeily ja karjanhoito. 1910-luvussa Vanhakylässä toimi osuuskauppa[4], maatalousseura, raittiusseura, oli oma voimistelujoukkue.[5] Kylässä avattiin suomenkielinen koulu vuonna 1910[6], opettajina toimi P. Hutter ja Keltosta kotoisin ollut J. Parkkinen.
Vuonna 1926 Vanhakylässä oli 97 taloa ja 475 asukasta, niistä 437 (86 taloa) - inkeriläisiä.[7] 1930-luvun alussa kylässä oli perustettu Kelton ensimmäinen kolhoosi, "Murros", joka "mursi myös pohjan" monilla kylän asukkailla.[8] Vuodesta 1931 varakkaita sukuja karkotettiin "kulakkeina" Keski-Aasiaan ja Hiipinään, missä osa kuoli nälkään ja vaikeiden asuinolosuhteiden takia. Vanhakylästä kotoisin ollut Matti Jääskeläinen kertoi näistä tapahtumista sanoittamalla uusiksi vanhan kansanlaulun.[9]
Toisen maailmansodan aikana kylä joutui Leningradin saartoon. Maaliskuussa vuonna 1942 kaikki kylän suomalaiset (470 ihmistä eli 124 perheettä) karkotettiin, vietiin Laatokan jään kautta läheiselle rautatieasemalle ja sieltä jälleen Siperiaan. Sodan jälkeen entisille asukkaille kiellettiin asumasta kotikylässä.
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ a b Keltun asutus. Inkeri, 17.08.1912, nro 60B, s. 1. Artikkelin verkkoversio.
- ↑ von Köppen, Peter: Erklärender Text zu der ethnographischen Karte des St. Petersburger Gouvernements digi.kansalliskirjasto.fi. St.-Petersburg, 1867.
- ↑ Vapaaehtoista palontorjuntaa Keltossa. Inkeriläisten Viesti, 1977, nro 12, s. 9. Artikkelin verkkoversio.
- ↑ Osuustoiminta. Neva, 15.10.1913, nro 66, s. 2. Artikkelin verkkoversio.
- ↑ Maaseutu. Keltto. Neva, 15.10.1913, nro 66, s. 2. Artikkelin verkkoversio.
- ↑ Koulut. Inkeri, 17.08.1912, nro 60A, s. 2. Artikkelin verkkoversio.
- ↑ Inkeriläisten asuttujen paikkojen luettelo vuosien 1926-1928 Leningradin alueen väenlaskun ainehiston mukaan scribd.com.
- ↑ J. Kajava: Rikkaita miehiä. Inkeriläisten Viesti, 1959, nro 9. Artikkelin verkkoversio.
- ↑ Folkswagen: Kelton Pojat youtu.be.