Vanha Laukaantie
Vanha Laukaantie oli 1600-luvulla valmistunut tie Hämeestä Keski-Suomeen. Tie oli tarpeellinen, koska Keski-Suomi oli hämäläisten metsästys- ja kalastusaluetta. Alkuosa Vanajaveden seudulta Jämsään on keskiaikainen. Vuoden 1696 karttaan on merkitty Pälkäneen–Jämsän tie isoksi maantieksi, mutta sen jatko Korpilahden ja Jyväskylän kautta Saarijärvelle vain vähäiseksi tieksi.[1] 1700-luvun aikana tie muotoutui kulkemaan nykyisen Äänekosken Koivistonkylän kautta, jossa tie haarautui länteen Saarijärvelle, pohjoiseen Viitasaarelle ja itään Rautalammille meneviksi ratsuteiksi.[2]
Tien ylläpito oli alueen talonpoikien vastuulla. Siksi he eivät olleet kovin halukkaita tien parantamiseen tai leventämiseen. Vuonna 1738 pyrkivät Längelmäveden itäpuolen tievelvolliset vapautumaan tien leventämisestä kuuden kyynärän (6*60 cm) leveydestä 10 kyynärään.[1] Maantie ei kuitenkaan ollut ainoa väylä, vaan vesireitit ja talvitiet olivat talonpojille tutumpia.[3] Herrasväelle ja virkamiehille tiet olivat kuitenkin parempia, sillä niiden varrella oli saatavana majoitusta ja ruokailua. Virallisten teiden varsilla oli tätä varten kestikievariverkosto. Kievareita oli 20 kilometrin välein. Talonpojat olivat velvollisia tarjoamaan kyydin seuraavaan kestikievariin.[4] Kievaritalot ja taipale- tai taival-nimet viittaavat nykyään entisajan tielinjaan ja sen kestikievareihin.[1]
Tutkijat erimielisiä tien linjasta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
1700-luvulla elänyt historiantutkija Henrik Gabriel Porthan kuvasi kirjoituksessaan Vanhaa Laukaantietä. Hän oli syntyisin Viitasaarelta, joten hän tunsi asian omakohtaisesti. Porthanin mukaan tie haarautui Pohjanmaan tiestä lähellä Tamperetta ja kulki Längelmäveden länsipuolelta. Kaksi myöhempää nimekästä tutkijaa, Väinö Voionmaa ja Eino Jutikkala katsovat lähtöpaikaksi Pälkäneen ja tien kulkeneen Längelmäveden itäpuolelta. Ilmeisesti molemmat tielinjat ovat olleet 1700-luvulla käytössä, ja näkemysero koskee sitä, kumpi niistä oli vanhempi.[1]
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ a b c d ”Kestikievarit”, Suomen teiden historia I: pakanuudenajalta Suomen itsenäistymiseen, s. 58–59. Helsinki: Tie- ja vesirakennushallitus, Suomen tieyhdistys, 1974. ISBN 951-46-0801-1 (koko teos). ISBN 951-46-0802-X (osa 1). (suomeksi)
- ↑ Vihola, Teppo: Koiviston museotie Finnica Keski-Suomi. 2001. Arkistoitu 10.3.2016. Viitattu 24.11.2015.
- ↑ Enbuske, Matti: Vuosisadat pohjan teillä : Tiet, liikenne ja tiehallinto Oulun läänin alueella 1600-luulta 2000-luvulle, s. 74–94. Porvoo: Tiehallinnon Oulun piiri, 2009.
- ↑ Heinonen, Jouko: Kestikievari – paikka lähdön ja perillepääsyn välillä Rakennusperintö.fi. Arkistoitu 19.11.2015. Viitattu 24.11.2015.
Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Laukaantie - syntyhistoria. Museo24.