Vaal Krantzin taistelu

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Vaal Krantzin taistelu
Osa toista buurisotaa
Taistelukentän kartta.
Taistelukentän kartta.
Päivämäärä:

5.7. helmikuuta 1900

Paikka:

Vaal Krantz, Natal, nykyinen Etelä-Afrikka
28°40′S, 29°37′E

Lopputulos:

brittien tappio

Osapuolet

 Yhdistynyt kuningaskunta

Transvaal

Komentajat

Redvers Buller
Neville G. Lyttelton
H. J. T. Hildyard

Louis Botha

Vahvuudet

noin 20 000

?

Tappiot

30 kaatunutta
350 haavoittunutta

noin 30 kaatunutta
50 haavoittunutta

Vaal Krantzin taistelu oli toisen buurisodan aikana 5.7. helmikuuta 1900 käyty taistelu buurien ja brittien välillä Vaal Krantzin kukkulalla Natalissa nykyisessä Etelä-Afrikassa. Britit olviat yrittäneet murtaa buurien piiritysrengasta Ladysmithin kaupungin ympärillä epäonnistuen aikaisemmin jo kahdesti. Vaal Krantz osoittautui heidän epäonnistumisistaan kolmanneksi.

Tausta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Brittien tykkejä Vaal Krantzin suunnalla.

Brittiläisen kenraali Redvers Bullerin johtamat Natalin brittijoukot olivat turhaan yrittäneet murtaa Ladysmithin piiritystä heidän kärsiessään tappion Spion Kopin taistelussa 23.–24. maaliskuuta. Buurien Spion Kopilla sijaitsevien asemien vasen siipi oli Vaal Krantzin kukkula, joka sijaitsi noin kuuden kilometrin päässä Spion Kopilta. Spion Kopin tappion jälkeen Buller päätti yrittää murtaa buurien asemat Vaal Kranzin kohdalla 5. helmikuuta. Komennossaan Bullerilla oli noin 20 000 miestä.[1]

Taistelu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Brittien hyökkäys alkoi valehyökkäyksellä kohti Brakfonsteinia Tugelajoen pohjoispuolella aamulla kello 06.00. Buller oli hyvin varovainen Spion Kopin tappion takkia. Taistelu oli ajautunut ongelmiin brittien sekaannusten takia ja Buller halusi nyt välttää kaikkia mahdollisia virheitä. Viimein iltapäivällä Buller oli varmistunut valehyökkäyksen toteutuksesta ja hän antoi kenraalimajuri Neville G. Lytteltonille luvan hyökätä Vaal Krantzia vastaan komentamansa 4. prikaatin johdossa.[1]

4. prikaatin vallatessa Vaal Krantzia kenraalimajuri H. J. T. Hildyardin 2. prikaatin joukot olivat valmistelleen niin sanotun Green Hillin valtausta. Jos molemmat kukkulat olisi vallattu, britit halltisisivat niiden välistä maata, jonka kautta muun jalkaväen ja ratsuväen olisi mahdollista edetä edelleen kohti Ladysmithiä. Buller pelkäsi kuitenkin edelleen mahdollista nöyryyttävää epäonnistumista ja kielsti Hildyardin joukkoja etenemästä.

Lytteltonin hyökkäys sen sijaan eteni. Kello 14.00 hänen joukkonsa olivat vallanneet joitakin asemia Vaal Krantzin etelä- ja itärinteillä. Lytteltonkin sai nyt Bullerilta käskyn vetäytyä joukkoineen. Lyttelton jätti kuitenkin käskyn huomioimatta ja määräsi sen sijaan joukkonsa perustamaan asemia kukkulan länsipuolella, jossa tarkoitus oli odottaa vahvistuksia. Buller ei suostunut vahvistuksia lähettämään ja jätti lopullisen päätöksen vasta seuraavalle päivälle.[1]

Buurit etenivät tykkeineen yöllä 5.–6. helmikuuta Vaal Kranzin viereisille kukkuloille. Buller antoi yön yli nukuttuaan toistensa kanssa ristiriidassa olleita eri käskyjä. Hän otti yhteyttä myös komentajaansa kenttämarsalkka Frederick Robertsiin ohjeita saadakseen. Ilmeisesti Buller halusi saada käskyn vetäytyä, jolloin hän itse ei olisi vetäytymisestään kokonaan vastuussa. Roberts määräsi kuitenkin Bullerin jatkamaan taistelua Ladysmithin piirityksen murtamiseksi. Muu 6. helmikuuta käytiin useita kahakota. Tykistötuli aiheutti tappioita. Lyttelton sai joitakin vahvistuksia Hildyardin joukoista.[1]

Brittien taistelujohto kokoontui itlapäivällä 7. helmikuuta. Kiivaan keskustelun jälkeen Bullerin alaiset kenraalit päärrivät lopulta ydessä Bullerin kanssa vetäytyä taistelukentältä.[1]

Seuraukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Britit olivat menettäneet 30 miestä kaatuneina ja 350 haavoittuneina. Buurien tappiot olivat noin 30 kaatunutta ja 50 haavoittunutta. Vaal Krantzin taistelu oli jo kolmas epäonnistunut yritys Ladysmithin auttamiseksi. Buller oli onnistunut buureja suuremmankin joukkonsa kanssa ajautumaan kestämättömään tilanteeseen päättämättömyydensä takia. Hänen alaisensa upseerit antoivat hänelle pilkkanimiä, kuten “Sir Re verse Buller” ja “Tugelan lauttamies”.[1]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e f Harold E. Raugh, Jr: The Victorians at war, 1815–1914: an encyclopedia of British military history, s. 331-332. ABC-CLIO, 2004. ISBN 1-57607-926-0. (englanniksi)