Umarin sopimus

Kalifi Umar valloittaa Jerusalemin vuonna 638. Kaiverrus 1800-luvulta.

Umarin sopimus on tunnetuin keskiaikainen dhimmien asemaa määrittelevä islamilainen asiakirja. Dhimmeillä tarkoitetaan niitä islamin alaisuuteen joutuneita ei-muslimeita, joille on myönnetty suojeltu asema. Käytäntö liittyi arabiheimojen tapoihin, joissa päällikkö saattoi ottaa suojelukseensa oman klaanin ulkopuolisia vieraita.

Tällä nimellä kulkevasta sopimuksesta oli 800-luvun alussa olemassa useita versioita, kuten Abu Yusufin tai Al-Shafin versiot. Kanonisoitu ja klassinen versio Shurūt Umar vakiintui kalifi al-Mutawakkilin aikana vuoden 850 tienoilla. Se on kuitenkin säilynyt vasta 1100-luvulta peräisin olevana käsikirjoituksena. Vaikka Umarin sopimusta ei vielä 1000-luvullakaan noudatettu kovin järjestelmällisesti, siitä näyttää myöhempinä vuosisatoina tulleen yleisesti hyväksytty normi.

Teksti on muodoltaan kahdenvälinen sopimus. Sopimuksen myöhemmissä kuvauksissa (Abu Yusuf ja Shafi'i) muslimit ovat aktiivisia ehtojen esittäjiä ja dhimmit kuuntelijoita. Varhaisessa versiossa sen sijaan kristityt dhimmit itse ehdottavat kirjeessä kalifi Umarille, että heitä syrjittäisiin korvauksena muslimien antamasta suojelusta.

Dhimmi-lainsäädäntö oli voimassa Osmanien valtakunnassa vuoteen 1856 asti. Islamistiset liikkeet ovat pyrkineet ottamaan sitä uudelleen käyttöön ainakin Pakistanissa.

Varhainen versio

Umarin sopimuksen varhaisessa versiossa kristityt vaativat itselleen seuraavia ehtoja.

• 1) emme rakenna uusia kirkkoja tai synagogia emmekä korjaa vanhoja;
• 2) olemme velvollisia majoittamaan matkalla olevia muslimeja kolmen päivän ajan;
• 3) emme opeta Koraania lapsillemme:
• 4) emme harjoita julkisesti uskontoa emmekä käännytä ketään omaan uskontoomme. Emme estä ketään kääntymästä islamiin;
• 5) osoitamme kunnioitusta muslimeja kohtaan: jos muslimi haluaa istua, annamme hänelle paikkamme;
• 6) emme käytä muslimeille ominaisia vaatteita tai hiusmallia emmekä puhu heidän tavallaan;
• 7) emme ratsasta hevosella, käytä satulaa emmekä kanna miekkaa tai muita aseita;
• 8) emme kaiverra arabian kielisiä merkkejä sinettiimme;
• 9) emme myy käymisteitse valmistettuja juomia emmekä pidä sikoja muslimien läheisyydessä;
• 10) meidän on käytettävä otsatukkaa;
• 11) pukeudumme aina samalla tavalla minne menemmekin, ja käytämme vyötäröllä zunar-vyötä, (kristityt sinistä ja juutalaiset keltaista);
• 12) (a) emme pidä esillä ristejä tai kirjojamme muslimien käyttämillä teillä tai toreilla, emmekä järjestä kulkuetta pääsiäisenä;
• 12 (b) käytämme kirkonkelloja hillitysti emmekä ripusta kirkontorniin ristiä;
• 12 (c) emme korota ääntä kirkonmenoissamme, hautajaisissa tai muslimien läsnä ollessa;
• 12 (d) emme sytytä valoja (kynttilöitä) muslimien läsnä ollessa;
• 12 (e) emme hautaa kuolleitamme muslimien läheisyyteen;
• 13) emme ota muslimeille tarkoitettuja orjia;
• 14) emme rakenna taloamme korkeammaksi kuin muslimit.

Lopuksi dhimmit ilmoittavat, että jos he rikkovat näitä sitoumuksia vastaan, he menettävät suojelunsa ja ovat velvollisia kärsimään rangaistuksen niskoittelusta ja kansankiihotuksesta.

Umarin sopimuksen historiaa

Milka Levy-Rubinin mukaan Umarin sopimus heijasti arabivalloituksen luomaa luokkayhteiskuntaa, jonka arabit olivat omaksuneet sassanidien valtakunnan perintönä. Hallitsevan luokan ja alistettujen välille luotiin eroja määräyksillä, jotka koskivat pukeutumista, liikkumista ja erilaisia etuoikeuksia. Islamilainen perinne sisältää muitakin samanlaisia säädöksiä, joiden kerrotaan sisältyvän ”Umarin sopimukseen”. Esimerkiksi fatimidikalifien aikana Egyptissä kristittyjen piti julkisessa kylpylässä kantaa kaulaan sidottua puista ristiä ja juutalaisten puista kultaisen vasikan kuvaa.

Dhimmi-järjestelmän taustalla oli tribalistinen instituutio jiwar. Sen tarkoituksena oli tarjota suojaa yksilöille ja ryhmille, jotka asuivat oman heimonsa ulkopuolella. Klaanipäällikkö saattoi ottaa suojelukseensa muukalaisen, jolloin tämä sai asua heimon keskuudessa ilman väkivallan uhkaa. Suojan antaminen saattoi koskea myös kokonaista heimoa. Ulkopuoliset ryhmät tulkittiin arabiheimojen alempiarvoisiksi suojateiksi tai klienteiksi (mawali). Arabialaisessa heimojärjestelmässä mieslinjaisen suvun ympärillä saattoi olla liittolaisia, suojatteja ja muita heimoon kuulumattomia ryhmiä.

Islamilaisen perimätiedon mukaan sopimus tehtiin kalifi Umarin (634-644) hallintokaudella, mutta läntisten tutkijoiden mukaan se kirjoitettiin ilmeisesti 700- ja 800-lukujen vaihteessa. Oikeaan johdettu kalifi Umar saattaa olla fiktiivinen henkilö, sillä hänestä ei ole löytynyt kirjallisia aikalaistietoja eikä arkeologisia jälkiä, kuten kolikoita.

Arviointeja ja sukulaisilmiöitä

Dhimmi-järjestelmää on länsimaissa kuvattu oikeudenmukaiseksi menettelyksi, jossa korkeamman verotuksen vastineeksi ei-muslimit vapautettiin asepalveluksesta, saivat suojelua ja kokivat olonsa turvalliseksi.

Arviointeja

Princetonin yliopiston professori Mark R. Cohen katsoo, että ehtojen tarkoituksena oli suojella arabivalloittajien haurasta identiteettiä ja tukea heidän epävarmaa asemaansa. Toisin kuin kristityssä maailmassa, pukeutumisohjeiden tarkoituksena ei Cohenin mukaan ollut syrjiä ketään, vaan ainoastaan helpottaa monikulttuuristen tapojen noudattamista. Historioitsijat J.R. McNeill ja William H. McNeill ovat todenneet, että "toisuskoiset joutuivat alistumaan vain veroihin ja muutamiin muihin muslimihallinnon määräyksiin." Andersen, Seibert & Wagner korostivat, että "kristilliset ja juutalaiset vähemmistöt nauttivat islamin alaisuudessa Koraanin määrittelemästä suojeltujen yhteisöjen asemasta." Arabisti John L. Esposito on todennut, että jizya –vero oli korvaus siitä, että ei-muslimit saivat jatkaa uskonnonharjoitustaan. Heitä suojeltiin ulkopuolisilta hyökkääjiltä ilman, että heidän täytyi itse tehdä mitään. Erikoisasema merkitsi jopa parannusta heidän oloihinsa, mikä näkyi alempina veroina ja entistä suurempana itsenäisyytenä. Suomessa Jaakko Hämeen-Anttila on painottanut dhimmi -järjestelmän antamaa turvaa:

jos he maksavat veroa islamilaiselle hallinnolle eivätkä kapinoi sitä vastaan, heillä on oikeus harjoittaa uskontoaan ja heidän pyhät rakennuksensa ovat suojeltuja. Käytännössä juutalaiset ja kristityt ovat tavallisesti eläneet islamin yhteisön sisällä turvassa. Heihin on kohdistunut muslimeita hieman suurempi verotaakka, mutta ero ei useimmiten ole ollut huomattava

Samaa korostaa Sari Kuustola: "Islamilaisen yhteisön, umman, jäsenet suojelivat heitä, sillä dhimmeillä ei ollut aseenkanto-oikeutta, ja tätä suojelua vastaan heidän tuli maksaa erityistä jizya-veroa."

Lähteet

• Andersen, Roy R., Robert F. Seibert & Jon G. Wagner: Politics and change in the Middle East: sources of conflict and accommodation, 7th ed. Pearson Prentice Hall, 2004.
• Cohen, Mark R.: Under Crescent and Cross. The Jews in the Middle Ages. Princeton University Press, 1994. ISBN 978-0-691-13931-9
• Esposito, John: Islam: The Straight Path. 3rd ed. s. 0-19-511234-2. Oxford University Press, 1998.
• Hämeen-Anttila, Jaakko: Islamin miekka. Helsinki: Otava, 2012. ISBN 978-951-1-26819-2
• Juusola, Hannu: Israelin historia. Helsinki: Gaudeamus, 2005, 2. p. 2014. ISBN 951-662-920-2
• Kuustola, Sari: ”Kirkko islamilaisessa yhteiskunnassa”, teoksessa Uskontojen risteyksessä. Välimeren alueen uskontojen juurilla, s. 183-197. Gaudeamus, 2001. ISBN 951-662-833-8
• Landau-Tasseron, Ella: ”Tribes and clans”, Encyclopedia of the Quran, s. 365–366. Brill, 2022.
• Levy-Rubin, Milka: Non-muslims in the Early Islamic Empire. From Surrender to Coexistence. Cambridge University Press, 2011. ISBN 978-1-108-44961-8
• Levy-Rubin, Milka: Treaty of Umar. Teoksessa; Böwering, Gerhard (toim.) The Princeton Encyclopedia of Islamic Political Thought, s. 562–563. Princeton University Press, 2013.
• McNeill, J. R. & McNeill, W. H.: Verkottunut ihmiskunta. Yleiskatsaus maailmanhistoriaan. Vastapaino, 2003/2006. ISBN 951-768-185-2
• Popp, Volker: The early history of islam, following inscriptional and numismatic testimony. Teoksessa: Karl-Heinz. Ohlig & Gerd-R. Puin (toim.) The Hidden Origin of Islam. New Research into its Early History, s. 17–124. Prometheus Books, 2010. ISBN 978-1-59102-634-1 Teoksen verkkoversio. (englanniksi)