Resonantti

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Resonantti (latinan verbistä resonare 'soida, kaikua') on pulmoninen konsonantti, jonka ääntötapa on sellainen, että ilma virtaa ulos ääntöväylästä muodostamatta hankaushälyä (kuten frikatiiveissa) tai sulkeumaa (kuten klusiileissa).[1][2] Resonantit ovat inherentisti eli luontaisesti soinnillisia, mikä tarkoittaa sitä, että resonanteilta (kuten [l],[m],[n]) puuttuu soinniton vastine. Tosin maailman kielissä esiintyy kyllä kuiskattuja resonantteja, mutta niitä ei yleensä esiinny itsenäisinä foneemeina.

Resonantit jaetaan seuraaviin alaryhmiin:

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Suomi, Kari: Johdatusta puheen akustiikkaan. Suomenkielinen oppikirja. Logopedian ja fonetiikan laitoksen julkaisuja 4. Oulu: Oulun yliopisto, 1990. ISBN 951-42-2922-3.
  • Wiik, Kalevi: Fonetiikan perusteet. Suomenkielinen oppikirja. Helsinki: WSOY kurssikirjat, 1981. ISBN 951-0-10324-1.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b Suomi, s. 106–107.
  2. a b c d e f g Wiik, s. 58–99.
Tämä kieliin tai kielitieteeseen liittyvä artikkeli on tynkä. Voit auttaa Wikipediaa laajentamalla artikkelia.