Suku (kielioppi)

Suku eli genus (lat.) on nominien kieliopillinen kategoria. Suomen kielessä sanoilla ei ole sukua. Sen sijaan esimerkiksi kaikissa indoeurooppalaisen kieliryhmän kielissä sanoilla on suku lukuun ottamatta kieliä, joista ne ovat kadonneet, kuten englannista.

Joissakin kielissä, esimerkiksi romaanisen kieliryhmän nykykielissä (espanja, italia, ranska, portugali), suku käsitetään eroksi maskuliinisen ja feminiinisen välillä (näissä latinan neutri on yleensä muuntunut nykykielessä maskuliiniksi, tosin romaniassa neutri on säilynyt); joissakin se voi tehdä eron elävän ja elottoman välillä. Ruotsin kielessä maskuliini ja feminiini ovat yhdistyneet yhdeksi en-suvuksi, ja ett-suku vastaa neutria. Joissakin kielissä sanan suvulla ei ole erityistä merkitystä.

Vierasta kieltä opiskeltaessa on suku on yleensä opeteltava yhdessä sanan kanssa, koska useissa kielissä sitä ei voi johdonmukaisesti ennustaa. Joskus sanan suku on pääteltävissä sanan merkityksestä, eräissä kielissä puolestaan esimerkiksi sanan nominatiivin päätteestä tai siitä, kuinka sana on johdettu toisesta sanasta.

Suku voi tehdä eron esimerkiksi seuraavien asioiden välillä:

• eloton - elollinen (esimerkiksi ojibwen kieli)
• inhimillinen - epäinhimillinen
• järjellinen - järjetön (esimerkiksi tamilin kieli)
• (seksuaalinen) sukupuoli (sisältäen mahdollisuuden välimuotoon, neutriin)
• ihmismies - mikä tahansa muu
• vahva - heikko
• augmentatiivi (suur-) - deminutiivi (pikku-)

Esimerkkejä suvullisista kielistä:

• maskuliini - feminiini: espanja, italia, ranska.
• maskuliini - neutri - feminiini: latina, saksa, venäjä, muinaiskreikka
• Elävä sekä eloton miespuolinen - nainen - neutri: tšekki.
• feminiini - neutri - maskuliini (eloton maskuliini - elollinen maskuliini - persoonallinen maskuliini): puola (maskuliinit eroavat taivutuskaavoiltaan).
• Yleinen - neutri (merkityksetön): ruotsi.