Chilen ihme

Chilen ihme oli Milton Friedmanin kynäilemä termi, jota hän käytti Chilen taloudellisista uudistuksista, joita Augusto Pinochet neuvonantajiensa kanssa teki vuodesta 1973 vuoteen 1983.

Chile (sininen) ja keskimääräinen Etelä-Amerikka (oranssi) BKT per Capita (1945-2003).

Neuvonantajat, Chicagon pojat, saivat nimensä siitä, että he opiskelivat monetaristista taloustiedettä Chicagon yliopistolla Milton Friedmanin johdolla ennen vallankumousta.

Chilen ihmettä käytetään usein myös sarkastisessa mielessä. Vasemmistolaiset muistuttavat, että kymmenen vuoden aikana työttömyys nousi 4,3 prosentista aina 22 prosenttiin asti ja reaalipalkat putosivat 40 prosenttia.

Liberalistinen näkemys

Suurin osa vapaan markkinatalouden kannattajistakin muistuttaakin, että esimerkiksi Cato-instituutin tutkimusten mukaan vaikkapa Suomessakin oli vapaamielisempi talouspolitiikka tuolloin. Valtava julkisen velan otto sekä ammattiyhdistysten kieltäminen lailla ovat kummatkin vahvasti talousliberalismia vastaan, eikä Chilen tuolloista taloutta voi siis pitää kovin hyvänä esimerkkinä vapaasta markkinataloudesta.

Lisäksi Salvador Allenden aikana rapautettiin talouden rakenteet ja elettiin velaksi, joten liberaalikaan talouspolitiikka ei olisi kokonaan estänyt jonkinasteista krapulaa. Esimerkiksi inflaation taltuttaminen aiheuttaa systemaattisesti tilapäistä taantumaa ja työttömyyttä, ja Allende oli päästänyt inflaation nousemaan 140 %:iin. Allenden hintasääntely oli johtanut elintarvikepulaan ja työvoiman ja pääoman sijoittumiseen tehottomiin tehtäviin.

Kun sittemmin Chilen taloutta vapautettiin merkittävästi, maa nousi lähes Etelä-Amerikan rikkaimmaksi ja tuloeroista huolimatta köyhimmänkin kansanosan asema nousi paremmaksi kuin muissa alueen maissa.

Maassa mm. vapautettiin ulkomaankauppaa, jolloin yritykset joutuivat toimimaan asiakkaiden ehdoilla ja sopeutumaan kilpailukykyisiksi. Tämä johti työvoiman ja pääomien siirtymiseen tuottamattomista tuottavammille aloille ja yrityksille, mikä aiheutti tilapäisesti rankkaa rakennemuutosta mutta johti liberaalien mukaan terveempään talouden pohjaan.

Inflaation vähennyttyä talous lähti kasvuun, mutta kesäkuussa 1979 talousministeri Sergio de Castro kiinnitti valuuttakurssin kesäkuussa 1979 taltuttaakseen loput inflaatiosta. Tämän seurauksena kauppataseeseen tuli paha vaje ja otettiin paljon dollarilainoja, jolloin kuplan puhjettua vuonna 1982 tuli yli kahden vuoden vakava taantuma (mitä Usan samanaikainen taantuma pahensi). Tämä kiinteä kurssi oli vapaasti kelluvia valuuttakursseja kannattavan Milton Friedmanin oppien vastaista.

Suomessa tapahtui vastaava ilmiö 80- ja 90-lukujen taitteessa, kun ensin vapautettiin valuuttalainat ja vasta vuonna 1992 markka päästettiin kellumaan, jolloin valuuttalainat muuttuivat kalliiksi. Järjestystä on kritisoitu vääräksi.

Valuuttakurssi vapautettiin myöhemmin, jolloin talous taas pian toipui ja vuodesta 1985 Chilen talous on kasvanut selvästi nopeammin kuin Latinalaisessa Amerikassa keskimäärin.

Nykyään vain 14 % chileläisistä elää köyhyysrajan alla (Brasiliassa 31 %, Boliviassa 62 %)<ref name=POVERTY>[http://indexmundi.com/g/r.aspx?c=ci&v=69 Country Comparison >.

Vasemmistolainen näkemys

Eräät vasemmistolaiset taloustieteilijät painottavat, että Allenden jälkeinen hallinto Chilessä ei pyrkinyt Itä-Aasiasta tuttuun talouskehitystä aktiivisesti edistävään valtiomalliin (developmental state), vaan luotti hintamekanismin ohjaukseen talouspolitiikassaan. Heidän mukaansa Chilen taloudessa ei koettu Japanin ja monien muiden Itä-Aasian "tiikerimaiden" kaltaista loppuun asti vietyä rakenteellista muutosta kohti tuottavampia teollisuuden aloja vaan suhteelliseen etuun perustuva ja ns. alkutuotantoa edustava kaivosala on edelleen määräävässä osassa maan taloudessa. Näin ollen myös maan talouskasvu on ollut vaatimatonta verrattuna Itä-Aasian tiikerimaihin kuten Etelä-Koreaan tai Taiwaniin.