Ero sivun ”Kitarasoolo” versioiden välillä
| [arvioimaton versio] | [arvioimaton versio] |
lisätty mainintoja metallimusiikista |
|||
| Rivi 23: | Rivi 23: | ||
<!-- Kielilinkit --> |
<!-- Kielilinkit --> |
||
[[en:Guitar solo]] |
[[en:Guitar solo]] |
||
[[sv:Gitarrsolo]] |
|||
Versio 10. syyskuuta 2007 kello 02.37
Kitarasoolo on kitaralla soitettu erillinen melodia musiikkikappaleessa. Kitarasoolot ovat usein improvisoituja kitaristin teknistä osaamista ja taiteellista näkemystä esitteleviä osuuksia etenkin rock-, blues- ja jazz- ja metallimusiikissa.
Rock-yhtyeessä on varsin usein nimetty erillinen soolokitaristi (englanniksi lead guitarist). Kitarasoolo ei ole riffi eikä komppiosuus kappaleessa. Soolo on tavallisesti melodinen osuus, joka saattaa noudattaa laulumelodiaa tai kappaleessa esiintyvää teemaa, mutta poikkeaa yleensä kappaleen valmiiksi sävelletyistä osista vähintäänkin fraseerauksen osalta.
Soolokitaristeilla on tapana värittää soolojaan varsin huiman kuuloisilla ja teknisesti vaativilla osuuksilla, esimerkiksi erittäin nopeilla melodian juoksutuksilla. Omaperäinen ja tunnistettava soittotyyli voi muodostua kitaristin tavaramerkiksi ja lisätä huomattavasti soittajan ja hänen yhtyeensä mainetta ja arvostusta.
Kitarasoolon historia
Kitarasoolot yleistyivät länsimaisessa populaarimusiikissa sähkökitaran tultua käyttöön vuoden 1940 tienoilla. Ensimmäisenä merkittävänä sähkökitaraa käyttäneenä soolokitaristina pidetään Charlie Christian -nimistä nuorena kuollutta jazz-muusikkoa. Bluesin puolella toinen sähkökitaran pioneeri, T-Bone Walker, levytti ensimmäisiä sähkökitarasoolojaan samoihin aikoihin. 1940-luvun lopulla sähkökitarasta tuli hallitseva instrumentti rhythm and blues -musiikissa, josta kitarasoolot sittemmin periytyivät rock-musiikkiin.
Kitarasoolojen merkitys korostui hyvin voimakkaasti 1960-luvun jälkipuolen ja 1970-luvun alun blues-rockissa, psykedeelisessä rockissa, progressiivisessa rockissa ja heavy metalissa. Näissä musiikkityyleissä painotettiin soittotaitoa ja improvisointikykyä, mistä syystä konserteissa ja joskus studioalbumeillakin kuultiin jopa kymmenminuuttisia sooloja. 1960-luvulla sähkökitaran soitto oli kuitenkin teknisesti vielä vaatimattomalla tasolla esimerkiksi klassiseen musiikkiin verrattuna. Tilanteeseen tuli osittainen muutos, kun 1970-luvun puolivälissä fuusiojazzin ja hevin piirissä alkoi syntyä niin sanottu tilutus, josta tuli taitavien hevikitaristien tavaramerkki.
1970-luvun jälkipuoliskon punk rockissa pitkiä kitarasooloja vieroksuttiin, kuten muutakin soittotaidon korostamista. Kitarasooloista tuli uudestaan suosittuja 1980-luvulla, jolloin huomiota herättävä kitaran käyttö oli rock- ja hevikappaleissa lähes pakollista kitarasankarien seuraavan sukupolven esiinmarssin myötä. Sittemmin kitarasooloista on valtavirran rock-musiikissa tullut harvinaisempia ja rauhallisempia. Progressiivisessa rockissa, bluesissa ja joissakin metallimusiikin tyylisuuntauksissa kitarasooloilla on yhä edelleen merkittävä osuus. Erityisesti viime vuosina kitarasoolojen suosio tuntuu metallimusiikissa olleen jälleen kasvamaan päin.