Tervahauta

Noin sata vuotta vanha eteläsavolaisen torpan tervahauta. Pohja on mustikanvarpujen peittämä, mutta rännin paikka erottuu vielä. Ränni oli aikalaistiedon mukaan tallella vielä 1950-luvulla.

Tervahauta on tervanpoltossa käytettävä maahan kaivettu uunimainen rakennelma.

Tervasten hankkiminen

Tervasta tuli 1700-luvulla Suomen tärkein vientituote. Vuosisadan lopulla tervanpoltto keskittyi Kainuun alueelle, Oulujoen toimiessa tervan kuljetusreittinä. Yksi syy oli myös, että isojakoa ei toimitettu vielä 1700-luvulla Kajaanin kihlakunnassa, joten tervasten hankkiminen oli siellä pitkään paljon helpompaa kuin esimerkiksi Pohjanmaan länsiosissa. Tosin Kajaani kielsi vuonna 1755 tervasten oton kaupunkialueelta ja kolmen vuoden päästä tervan polton viittä kilometriä kaupunkia lähempänä ilman erityislupaa. Vaikka tervaksina käytettiin myös pihkaisia männyn kantoja ja kuivuneita keloja, yleinen hankintakeino oli kolota ja pihkaannuttaa mäntyjä kolmen peräkkäisen vuoden aikana aina usean metrin korkeudelle asti. Kolotut puut kaadettiin ja vietiin rankoina tervahaudan paikalle, jossa niistä tehtiin säröksiä eli lyhyempiä halkaistuja soiroja.

Tervahaudan rakentaminen

Tervahauta Oulun Turkansaaressa.

Tervahaudat ovat Suomessa olleet kahta päätyyppiä, rännimäisiä ja trattimaisia. Suurempaa tuotantoa varten valmistettiin trattimaisia hautoja, jotka kaivettiin tuulensuojaiseen paikkaan ja joiden pohjalle rakennettiin umpinaiset säiliöt. Rännihaudassa terva juoksutettiin tynnyreihin rännin eli ns. piipun kautta, jonka päässä oli kynä tai purtilo. Tervahaudan pohja tampattiin tiiviiksi turpeella ja savella. Särökset ladottiin kerroksittain yläviistoon tai joskus melkein pystyyn haudan pohjalle, niin että keskelle jäi ns. silmäkeppi ja sen pohjalle särösristikko eli takka. Ennen polttamista säröksistä ladottu hauta peitettiin huolellisesti ensin huonolla puulla, sitten sammalilla, turpeella ja mullalla. Tervahaudan vierusvallin eli ns. palton alareuna jätettiin peittämättä, hauta sytytettiin tuohella juuri paltonreunasta. Terva valui silmästä piipun aukkoon. Piippu oli ontto putki, joka oli tehty kahdesta halkaistusta ja koverretusta puusta. Ne liitettiin vanteilla yhteen ja tilkittiin puun kuorella. Kynän päässä oli tappi, jota avamaalla tervaa juoksutettiin tynnyriin.

Tervahaudan poltto

Poltossa tervaksista tislautuu ns. nestemäinen terva kuivatislaamalla. Ison haudan polttaminen kesti noin viikon ja yhdestä kuutiometristä tervaksia saatiin noin 30 litraa eli neljännestynnyri tervaa. Tervatynnyrin standardikoko oli 48 kannullista eli 125 litraa. Piipun tappi avattiin vasta ensimmäisen polttovuorokauden jälkeen, jolloin siitä valui ensin tervavettä eli tervankusta. Tervaa alettiin saada kolmantena päivänä, aluksi paksumpaa ja sitten haudan kuumuuden kohotessa hienoa ja notkeaa. Polton aikana tervahautaa juntattiin aika ajoin tiiviimmäksi isolla puunuijalla. Valmiit tynnyrit kuljetettiin usein haudalta jatkoyhteyksien ääreen ns. palkkuilla eli puisilla purilasaisoilla, jolloin niiden kestävyys tuli heti koeteltua.

Tervanpoltto alkoi vähetä 1800-luvun luvun jälkipuoliskolla ja loppui 1930-luvulla. Nykyisin tervanpolttoa järjestetään perinnetapahtumana muun muassa maaseutunäyttelyissä ja esimerkiksi Oulun lähellä Turkansaaressa aina juhannusaattona. Tervahaudan panoa valvovaa henkilöä on kutsuttu eri lähteissä hautamahtariksi, -mestariksi tai plehtariksi. Oulussa toimineen Merijalin luoman Tervaleijona-pastillin rasiassa todettiinkin, että "Plehtari oli tervahaudan valmistuksen eli -panon valvoja. Plehtarin toimi oli arvostettu ja siihen ei kuka tahansa kelvannutkaan."

Katso myös

• Tervaporvarit
• Terva
• Tervakauppa
• Oulujoki
• Miilu

Lähteet

• Kauppila, R., Suihko, A. 1987. Tervan tie. Kainuun museon julkaisuja. Painopaikka: Kainuun Sanomain Kirjapaino, Kajaani. ISBN 951-800-106-5

Aiheesta muualla

• Enska Mäntykangas polttaa tervaa Lapin erämaassa Yle Elävä arkisto.