Billy Strayhorn
| Billy Strayhorn | |
|---|---|
[[Tiedosto: |250px|Billy Strayhorn Carl Van Vechtenin kuvaamana vuonna 1958]]Billy Strayhorn Carl Van Vechtenin kuvaamana vuonna 1958 |
|
| Henkilötiedot | |
| Syntynyt | 29. marraskuuta 1915 |
| Kuollut | 31. toukokuuta 1967 (51 vuotta) |
| Muusikko | |
| Tyylilajit | jazz |
| Soittimet | piano |
| Aiheesta muualla | |
| billystrayhorn.com | |
|
[ Muokkaa Wikidatassa ] [ ohje ]
|
|
William Thomas ”Billy” Strayhorn (29. marraskuuta 1915 – 31. toukokuuta 1967) oli yhdysvaltalainen pianisti, säveltäjä ja sovittaja, joka tunnetaan parhaiten Duke Ellingtonin orkesterista. Hän sävelsi orkesterin tunnusmusiikkina toimineen kappaleen ”Take the ’A’ Train” sekä standardeiksi tulleet ”Lush Life” ja ”Chelsea Bridge”.[1]
Elämä
Strayhorn opiskeli musiikkia lapsuudessaan. Hän aloitti pianonsoiton heti kun oli tarpeeksi pitkä ylettyäkseen koskettimiin.[2] Perheen muutettua Pittsburghiin pian Billyn kouluunmenon jälkeen hän alkoi saada yksityisopetusta pianonsoittoon ja myöhemmin pääsi opiskelemaan klassista musiikkia Pittsburghin musiikkiopistoon. Hänellä oli enemmän klassisen musiikin koulutusta kuin useimmilla aikakauden jazzpianisteilla.[2]
Jo high schoolissa ollessaan Strayhorn sävelsi tuotantoon asti päätyneen musikaalirevyyn, jonka pääosaa esitti Billy Eckstine.[3] Joulukuussa 1938 Strayhorn tapasi Duke Ellingtonin erään Ellingtonin orkesterin konsertin jälkeen soittopaikan takahuoneessa.[4] Strayhorn soitti orkesterinjohtajalle muutamia omia sävellyksiään ja sovituksiaan Ellingtonin kappaleista, ja Ellington kiinnostui heti nuoren pianistin lahjakkuudesta.[4] Vaikka yhtyeessä oli jo vakituinen pianisti, Ellington palkkasi Strayhornin yhtyeeseensä siltä istumalta.[4] Kolme kuukautta myöhemmin Ellington nauhoitti Strayhornin kirjoittaman ”Something to Live For” -kappaleen säveltäjän itsensä toimiessa pianistina.[5] Strayhorn soitti lyhyen ajan pianoa Duken pojan Mercer Ellingtonin yhtyeessä, minkä jälkeen vanhempi Ellington palkkasi hänet sovittajaksi ja kakkospianistiksi.[5] Vuonna 1941 Strayhornin ”Take the ’A’ Train” otettiin Ellingtonin orkesterin tunnuskappaleeksi.[3] Ellingtonin yhtyeessä soittamisen lisäksi Strayhorn johti muutamia omia yhtyeitä nimellä Billy Strayhorn Orchestra ja soitti Ellington Indigos -nimisessä triossa.[6]
Strayhornin kuoltua vuonna 1967 syöpään Ellington nauhoitti pianistin kunniaksi albumin ...And His Mother Called Him Bill.[7] Albumi koostui Strayhornin säveltämästä musiikista ja sisälsi muun muassa hänen viimeiseksi jääneen sävellyksensä ”Blood Count”.[8]
Yhteistyö Duke Ellingtonin kanssa
Strayhornista ja Ellingtonista tuli pitkäaikaiset ystävät ja yhteistyökumppanit. Strayhorn osallistui yli 30 vuotta kestäneen yhteistyön aikana yli 200 orkesterin ohjelmistoon kuuluneen kappaleen säveltämiseen.[5] Miesten yhteistyö oli niin saumatonta ja sävellystyyli niin lähellä toisiaan, että joissain tapauksissa on vaikeaa erottaa mikä osa oli Ellingtonin ja mikä Strayhornin kirjoittama.[2] Ellington merkitytti itsensä usein sävellyksen toiseksi tekijäksi, mikä oli yleistä aikakauden orkesterinjohtajille.[4] Toisaalta Strayhorn viimeisteli monia Ellingtonin sävellyksiä ilman erillistä merkintää tai korvausta; asiasta turhautunut Strayhorn jopa lähti Ellingtonin yhtyeestä lyhyeksi ajaksi vuonna 1955.[4] Strayhornilla ei missään vaiheessa ollut erillistä asemaa tai työtehtävää Ellingtonin orkesterissa. Hän ei saanut edes vakituista palkkaa, vaan Ellington otti hänen raha-asiansa suoraan omaan hoitoonsa pitäen huolta tämän asumiseen, pukeutumiseen ja elämiseen liittyvistä kustannuksista.[4]
Strayhorn oli avoimesti homoseksuaali, mikä tuohon aikaan aiheutti usein vahvoja ennakkoluuloja. Pelkästään mustaihoisen esiintyjän hyväksyminenkin tuotti vielä yhdysvaltalaiselle yleisölle vaikeuksia, ja Strayhornin elämäkerran kirjoittaja David Hajdu onkin spekuloinut että Strayhorn olisi mahdollisesti joutunut pitämään seksuaalisen suuntautumisensa salassa jos olisi esiintynyt näkyvämmässä roolissa kuten yhtyeen johtajana.[4] Ellington puolestaan hyväksyi Strayhornin homoseksuaalisuuden täysin, mikä oli tälle tärkeä asia.[4] Ellington pyysi Strayhornin silloin tällöin turvalliseksi seuralaiseksi omille tyttöystävilleen, muun muassa Lena Hornelle.[9]
Lähteet
- ↑ Richard S. Ginell: Billy Strayhorn Allmusic. Viitattu 5.5.2010. (englanniksi)
- ↑ a b c Billy Strayhorn All About Jazz. Viitattu 30.8.2010. (englanniksi)
- ↑ a b Sandra Burlingame: Billy Strayhorn JazzBiographies.com. Viitattu 5.5.2010. (englanniksi)
- ↑ a b c d e f g h Joel Roberts: Lush Life: A Biography of Billy Strayhorn All About Jazz. Viitattu 30.8.2010. (englanniksi)
- ↑ a b c Billy Strayhorn PBS.org. Viitattu 5.5.2010. (englanniksi)
- ↑ William Emmett Studwell ja Mark Baldin: The Big Band Reader: Rongs favored by swing era orchestras and other popular ensembles, s. 227. Routledge, 2000. ISBN 0789009145. (englanniksi)
- ↑ Billy Strayhorn Down Beat Magazine. Viitattu 13.8.2010. (englanniksi)
- ↑ Ken Dryden: Blood Count Allmusic. Viitattu 12.8.2010. (englanniksi)
- ↑ Behind every great man BBC.co.uk. Viitattu 20.8.2010. (englanniksi)
| Albumit | |
|---|---|
| Kappaleet | |
| Soittajat |