St. Louis Blues (kappale)
”St. Louis Blues” on yksi tunnetuimmista ja useimmin soitetuista blueskappaleista. Sen sävelsi ja sanoitti yhdysvaltalainen säveltäjä W. C. Handy vuonna 1914. Kappale oli jazzpiireissä useimmin äänitetty kappale yli 20 vuoden ajan, kunnes Hoagy Carmichaelin ”Stardust” ohitti sen. Se on edelleen yksi soitetuimmista blues- ja jazzkappaleista[1] ja joidenkin lähteiden mukaan yksi kaikkien aikojen levytetyimmistä kappaleista.[2] Jazzkritikko Brian Peerless on antanut kappaleelle lisänimen ”jazzsoittajan Hamlet”.[3]
Jääkiekkoseura St. Louis Bluesin nimi on viittaus tähän kappaleeseen.[4]
Historia
Synty
”Olin neljäkymmentä kun ’St. Louis Blues’ sävellettiin, ja siitä lähtien elämäni on... pyörinyt tuon sävellyksen ympärillä.” – W. C. Handy[5]
W. C. Handy oli yksi ensimmäisistä joka alkoi julkaista bluesmusiikkia, ja häntä kutsutaankin ”bluesin isäksi”.[6] Hän julkaisi ensimmäisen oman sävellyksensä Memphisissä vuonna 1909; kyseessä oli kampanjalaulu paikalliselle poliitikolle Edward H. Crumpille, nimeltään ”Mr. Crump”. Kappaleesta tuli tunnettu kaupungin ympäristössä, ja vuonna 1912 Handy päätti julkaista sen uusilla sanoilla, nimellä ”The Memphis Blues”.[2] Tästä versiosta tuli todella suosittu, mutta säveltäjä oli jo ehtinyt myymään oikeudet sävellykseen viidelläkymmenellä dollarilla.[1][7] Handy otti tavoitteekseen säveltää hitti, joka korvaisi ”Memphis Bluesin” menettämisen.[1]
Vuonna 1913 Handy julkaisi instrumentaalin ”Jogo Blues”, joka ei vaikean sovituksensa takia kuitenkaan saavuttanut suurta suosiota.[1] Melodia sävellykseen tuli Handyn tuntemalta saarnamieheltä. Vuotta myöhemmin sama melodia päätyi ”St. Louis Bluesin” kertosäkeeseen.[4]
Inspiraatio ”St. Louis Bluesiin” tuli säveltäjän mukaan hänen St. Louisin kadulla tapaamaltaan mustalta naiselta, joka valitteli miehensä poissaoloa: ”Ma man's got a heart like a rock cast in de sea.” (”Mieheni sydän on kuin mereen paiskattu kivi.”)[4] Handy kirjoitti tarinan naisesta, joka mies on lähtenyt toisen naisen matkaan. Toinen nainen kuvataan vamppina, joka vietteli miehen koruillaan, puutereillaan ja ”kaupasta ostetuilla hiuksillaan”.[3] Handy kirjoitti sanat paikallisella mustien käyttämällä murteella, vaikka tiesikin sen mahdollisesti loukkaavan osaa kuulijoista. Valinnan pohjalla oli Handyn mielipide, että jotkut murresanat ovat musikaalisempia ja ilmaisukykyisempiä kuin puhdas englanti. Nykyjulkaisuissa sanat ovat kuitenkin lähempänä englannin kirjakieltä.[1]
Suosio
Handy tarjosi ”St. Louis Bluesia” useille kustantajille, mutta kukaan ei suostunut julkaisemaan kappaletta. Syyskuussa 1914 säveltäjä päätyi yhteistyökumppaninsa Harry Pacen kanssa lopulta julkaisemaan kappaleen itse.[4] Sävellys ei kuitenkaan aluksi saavuttanut paljoakaan suosiota. Vasta vuonna 1916, kun Handy ja Pace muuttivat julkaisuyhtiönsä Memphisistä New Yorkiin, alkoi suuri yleisö huomata kappaleen mahdollisuudet. Blueslaulaja Ethel Waters kuuli lähes tuntemattoman Charles Andersonin laulavan kappaletta New Yorkissa, hankki Handyltä kappaleen oikeudet ja alkoi esittää sitä Broadwayllä.[3][4] Myös vaudeville-esiintyjä Sophie Tucker otti kappaleen ohjelmistoonsa.[1] Ensimmäisen nauhoituksen teki Columbia Recordsin vakituinen orkesteri, Charles A. Princen johtama Prince's Band, joulukuussa 1915.[8][9] Tämä instrumentaaliversio nousi listoilla neljännelle sijalle vuonna 1916.[1] Vuonna 1918 näyttelijä Gilda Gray aloitti shimmy-tanssibuumin New Yorkissa esittelemällä tanssin ”St. Louis Bluesin” tahtiin Winter Garden -teatterissa.[1]
Blueslaulaja Marion Harrisin versio nousi listaykköseksi vuonna 1920.[4] Seuraavana vuonna neworleansilainen jazzin pioneeriyhtye Original Dixieland Jazz Band nauhoitti ensimmäisen jazzversion laulaja Al Bernardin kanssa.[1]
Yhden pysyvintä suosiota nauttineista versioista äänittivät ”bluesin keisarinna” Bessie Smith ja nuori Louis Armstrong vuonna 1925. Smithin laulun ja Armstrongin kornetin välinen hidas duetto on inspiroinut lukuisia senjälkeisiä esittäjiä eri tyyleillä; muun muassa Janis Joplin on sanonut ottaneensa vaikutteita Smithin tulkinnasta.[10] Tämä versio palkittiin Grammy Hall of Fame Awardilla vuonna 1993.[11] Armstrong äänitti oman yhtyeensä kanssa uuden version kappaleesta vuonna 1929, ja tämäkin versio päätyi Grammy Hall of Fameen vuonna 2008.[11]
Kappale oli osa Broadway-näytelmää George White's Scandals of 1926, joka esitettiin taisteluna blueskappaleiden ja klassisen musiikin välillä.[4]
Pianovirtuoosi Art Tatum nauhoitti vuonna 1933 tunnetun pianosooloversion kappaleesta.[1] Benny Goodman julkaisi hittiversion vuonna 1939, ja Earl Hines teki vuonna 1940 suositun boogie woogie-sovituksen ”Boogie Woogie on St. Louis Blues”.[4]
Maailmalla
Kappale soitettiin Ison-Britannian prinssi Georgen ja kreikkalaisen prinsessa Marinan häissä vuonna 1934. Sen sanotaan olevan kuningatar Elisabet II:n suosikkilauluja.[4] Kun Italia valloitti Etiopian 1930-luvulla, Etiopian armeija otti ”St. Louis Bluesin” tunnuslaulukseen.[4]
Toisen maailmansodan aikana jazzin soittaminen kiellettiin natsi-Saksassa Yhdysvaltojen liityttyä sotaan. Paikalliset muusikot jatkoivat kuitenkin kappaleen soittamista eri nimillä. Ranskassa se tunnettiin nimellä ”La Tristesse de Saint Louis” (”Saint Louisin suru”), missä ”Saint Louisin” saattoi katsoa viittaavan joko St. Louisin kaupunkiin, pyhään Ludvigiin tai jopa kappaleen tunnetuksi tehneeseen Louis Armstrongiin.[12] Itävallassa kappaleen salanimi oli ”Sauerkraut” (”Hapankaali”).[4]
Elokuva
Kappale on antanut nimen useille elokuville. Bessie Smith esiintyi vuonna 1929 16-minuuttisessa lyhytelokuvassa nimeltä St. Louis Blues, jossa Handy vastasi musiikista ja auttoi käsikirjoituksen laatimisessa. Elokuvan taustabändissä oli jäseniä Fletcher Hendersonin bändistä ja W. C. Handyn kuoro. Toisen samannimisen elokuvan ohjasi Raoul Walsh vuonna 1939; elokuvan tarina ei kuitenkaan liittynyt laulun sanoihin.[4]
Vuonna 1958 julkaistiin Handyn elämäkertaelokuva, myös nimeltään St. Louis Blues. Pääosaa esitti Nat King Cole ja muissa rooleissa nähtiin jazzin suuria nimiä kuten Pearl Bailey, Cab Calloway, Ella Fitzgerald ja Barney Bigard.[4]
Sävellys
Handy on sanonut halunneensa yhdistää kappaleessa ragtime-musiikin synkoopin käytön spirituaaliperinteen mukaiseen melodiaan.[4]
Kappaleen rakenne on A-A-B-C, missä A- ja C-osiot perustuvat 12 tahdin blueskaavaan G-duurissa, ja välissä on 16 tahdin B-osio G-mollissa.[1] B-osiossa käytetään Kuubasta peräisin olevaa habanera-rytmiä, jonka juuret ovat tangossa ja afrikkalaisessa tangana-musiikissa.[4] Tangomusiikki oli kappaleen säveltämisen aikaan muodissa, ja Handyn mukaan hän sävelsi tangoalkusoiton hämätäkseen tanssijoita ennen bluessäkeistöön siirtymistä.[1]
Melodiassa esiintvät tärkeässä osassa bluesille tyypilliset intervallit, alennettu terssi ja septimi (ns. ”blue note”).[1] Kappaleen laaja suosio perustuu osaltaan siihen, että se soveltuu soitettavaksi lähes millä tempolla tahansa.[1]
Viitteet
- ↑ a b c d e f g h i j k l m n Wilson, Jeremy; Tyle, Chris; Baerman, Noah; McElrath, K. J.: Jazz Standards Songs and Instrumentals (St Louis Blues) JazzStandards.com. Viitattu 20.11.2009. (englanniksi)
- ↑ a b Bush, John: W. C. Handy > Biography Allmusic.com. Viitattu 22.11.2009. (englanniksi)
- ↑ a b c Stanfield, Peter: Body and Soul: Jazz and Blues in American Film, 1927-63, s. 82-83. University of Illinois Press, 2005. ISBN 0252029941. (englanniksi)
- ↑ a b c d e f g h i j k l m n o Morgan, Thomas L.: St. Louis Blues: An American Classic Jass.com. Viitattu 19.11.2009. (englanniksi)
- ↑ Wright, John Aaron: Discovering African American St. Louis: A Guide to Historic Sites, s. 76. Missouri History Museum, 2002. ISBN 1883982456. (englanniksi)
- ↑ Wilder, Alec & Maher, James T.: American Popular Song: The Great Innovators, 1900-1950, s. 18. Oxford University Press US, 1972. ISBN 0195014456. (englanniksi)
- ↑ Rampersad, Arnold & Tracy, Steven Carl: Works for Children and Young Adults: Biographies, s. 81-82. University of Missouri Press, 2001. ISBN 0826213723. (englanniksi)
- ↑ Crawford, Richard & Magee, Jeffrey: Jazz Standards on Record, 1900-1942: A Core Repertory, s. 63. Center for Black Music Rsrch, 1992. ISBN 0929911032. (englanniksi)
- ↑ Jasen, David A.: Tin Pan Alley: An Encyclopedia of the Golden Age of American Song, s. 173-175. Taylor & Francis, 2003. ISBN 0415938775. (englanniksi)
- ↑ Freeland, David: Behind the Song: St. Louis Blues American Songwriter. 1.7.2009. Viitattu 3.12.2009. (englanniksi)
- ↑ a b Grammy Hall of Fame Grammy.com. Viitattu 22.11.2009. (englanniksi)
- ↑ Dregni, Michael: Gypsy Jazz: In Search of Django Reinhardt and the Soul of Gypsy Swing, s. 83. Oxford University Press US, 2008. ISBN 0195311922. (englanniksi)