Tinaoksidi

Kohteesta Wikipedia
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Tinaoksidi
Tin(II) oxide.jpg
Tunnisteet
CAS-numero 21651-19-4
Ominaisuudet
Molekyylikaava SnO
Moolimassa 137,71
Ulkomuoto Musta kiteinen aine, hydraattina kellertävä[1]
Sulamispiste 1 080 °C[2]
Tiheys 6,446 g/cm3[2]
Liukoisuus veteen Ei liukene veteen

Tinaoksidi eli tina(II)oksidi (SnO) on tina- ja oksidi-ionien muodostama epäorgaaninen ioniyhdiste. Yhdistettä käytetään muun muassa muiden tinayhdisteiden valmistamiseen, värillisten lasien valmistamiseen ja katalyyttinä orgaanisen kemian reaktioissa.

Ominaisuudet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vedettömänä tinaoksidi on huoneenlämpötilassa mustaa tai punertavaa kiteistä ainetta. Näistä musta muoto niin kutsuttu α-SnO on pysyvämpi kuin metastabiili punainen β-SnO. Yhdiste ei liukene veteen, mutta liukenee helposti happoihin. Se liukenee myös väkeviin emäsliuoksiin muodostaen kompleksi-ioneja stanniiteja esimerkiksi [Sn(OH)3]- ja [Sn(OH)4]2- ollen siis luonteeltaan amfoteerinen yhdiste. Kuumennettaessa noin 300 °C:n yhdiste hapettuu tinadioksidiksi ja reaktiossa vapautuu energiaa, mikä aiheuttaa valkoisen hehkun. Tinaoksidi sulaa 1 080 °C:n lämpötilassa disproportioituen metalliseksi tinaksi ja tinadioksidiksi. Tinaoksidi on melko voimakas pelkistin. Yhdisteestä tunnetaan myös kidevedellinen hydraatti (SnO·H2O), jota usein nimitetään tina(II)hydroksidiksi.[1][2][3][4][5]

Valmistus ja käyttö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tinadioksidia valmistetaan saostamalla emäksellä vesiliukoisen tina(II)yhdisteen, esimerkiksi Tina(II)kloridin, liuoksesta. Näin muodostuu hydraattia, joka voidaan muuntaa kidevedettömäksi tinaoksidiksi keittämällä vesisuspensiota tai kuumentamalla hydraattia hiilidioksidivirrassa.[2][3][4][5]

Tärkein tinaoksidin käyttökohde on muiden tina(II)yhdisteiden, kuten tina(II)fluoridin valmistus. Lisäksi yhdistettä käytetään punaisen lasin värjäämisen käytettyjä kuparioksidi-tinaoksidi- ja kultaoksidi-tinaoksidiseosten valmistamiseen. Tinaoksidin ja zirkoniumoksidin muodostamaa geeliä käytetään eräiden maalien ominaisuuksien parantamiseen. Orgaanisissa synteeseissä yhdistettä käytetään pelkistimenä ja katalyyttinä.[1][2][3][4]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c E. M. Karamäki: Epäorgaaniset kemikaalit, s. 212–213. Kustannusliike Tietoteos, 1983. ISBN 951-9035-61-3.
  2. a b c d e Thomas Scott, Mary Eagleson: Concise encyclopedia chemistry, s. 1108. Walter de Gruyter, 1994. ISBN 978-3110114515. Kirja Googlen teoshaussa (viitattu 12.6.2015). (englanniksi)
  3. a b c M. N. Gitlitz & M. K. Moran: Tin Compounds, Kirk-Othmer Encyclopedia of Chemical Technology, John Wiley & Sons, New York, 2006. Viitattu 12.6.2015
  4. a b c Günter G. Graf: Tin, Tin Alloys, and Tin Compounds, Ullmann's Encyclopedia of Industrial Chemistry, John Wiley & Sons, New York, 2000. Viitattu 12.6.2015
  5. a b Egon Wiberg, Nils Wiberg, Arnold Frederick Holleman: Inorganic chemistry, s. 904. Academic Press, 2001. ISBN 978-0-12-352651-9. Kirja Googlen teoshaussa (viitattu 12.6.2015). (englanniksi)

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]