Tawast

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Tämä artikkeli käsittelee yhä elossa olevaa aatelissukua. Historiallisia suomalaisia sukuja käsitellään sivulla Tavast.

Tawast on suomalainen aatelissuku. Nimi Tawast tai Tavast on ollut usean hämäläisen suvun nimenä. Aatelissuvulla ei ole mieslinjassa tunnettua yhteyttä keskiaikaiseen Tavast-sukuun.

Nimellä Tawast aateloitiin alkujaan vuonna 1582 linnanpäällikkö Arvid Henrikinpoika Tavast, joka oli vanhaa hämäläistä sukua Hauhon Kokkalasta.[1][2] Hänen isänsä nimi oli Kaas, eikä tiedetä miksi hän alkoi käyttää nimeä Tavast.[3] Ruotsin ritarihuoneen järjestäytyessä vuonna 1625 hänen sukunsa sai arvalla numeron 64 aatelissukujen joukossa. Tämä suku kuitenkin sammui mieslinjalta vuonna 1731.[1][2]

Nykyinen Tawast-suku polveutuu 1500-luvun puolivälissä Lempäälän Hietaniemen tilan omistaneesta Henrik Jönsinpojasta, jonka suku vaikutti porvareina Turussa.[2] Vuonna 1765 Ruotsin aateliin hyväksyttiin tähän sukuun kuulunut luutnantti Carl Johan Tawast sisaruksineen ja he saivat käyttöönsä aiemmin sammuneen Tawast-suvun nimen ja numeron 64, sillä heidän virheellisesti oletettiin kuuluneen siihen. Samaten hyväksyttiin myös Kerimäen Hannolanpellosta olleen vääpeli Christoffer Tawastin (k. 1742) jälkeläiset, joiden katsotaan olleen edellisten kanssa samaa sukua. Suomen ritarihuoneen järjestäytymisen yhteydessä 1818 tämä uusi Tawastin suku liitettiin Suomen aateliin aatelisena sukuna numero 3.[1][2] Sukuun kuulunut kenraali Johan Henrik Tawast korotettiin Ruotsissa vuonna 1802 vapaaherraksi ja 1818 kreiviksi, mutta koko turkulainen sukuhaara sammui hänen kuollessaan Ruotsissa vuonna 1841.[2] Suku jatkui kuitenkin vielä kerimäkeläisestä haarasta, johon nykyään Suomessa elävät Tawastit kuuluvat. Sen uusia sukuhaaroja on liitetty Suomen ritarihuoneelle vielä 1900-luvun jälkipuoliskon aikana.[2][1]

Sukuun kuulunut Herman Berndt Tawast sai Venäjän keisarilta vuonna 1830 oikeuden muodostaa oman aatelissukunsa nimellä Stålarm-Tawast, sillä tuolloin vallinneen virheellisen käsityksen vuoksi Tawastien oletettiin olleen sukua Ruotsin vallan aikaiselle Stålarmin mahtisuvulle. Stålarm-Tawastin suku esiteltiin Suomen ritarihuoneelle samana vuonna aatelisena sukuna numero 189, mutta se sammui mieslinjalta vuonna 1880.[2][4] Samaa alkuperää nykyisen Tawastin suvun kanssa ovat lisäksi 1664 aateloitu Tawasténin ja 1687 aateloitu Tawaststjernan suku, joiden kantaisät olivat myös 1500-luvulla eläneen Henrik Jönsinpojan jälkeläisiä.[5]

Suvun jäseniä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Henrik Tawast (1640–1700), Juhan Adolf Tawastin poika
  • Torsten Tawast (1685–1750), suomalainen sotilas, Henrik Tawastin poika
  • Carl Johan Tawast (1724–1778), Torsten Tawastin poika
  • Magnus Fredrik Tawast (1728–1789), suomalainen ammattisotilas, Torsten Tawastin poika
  • Torsten Tawast (1752–1823), muonituskomissariaatin intendentti, Johan Henrik Tawastin veli
  • Johan Henrik Tawast (1763–1841), kreivi, diplomaatti ja kenraali, Magnus Fredrik Tawastin poika[6]
  • Karl Fredrik Tawast/Bergh (1763–1844), Carl Johan Tawastin poika
  • Gustaf Adam Tawast/Bergh (1797–1844), Karl Fredrik Tawast/Bergh poika
  • Otto Walfrid Tawast/Bergh (1834–1919), metsänhoitaja, Muolaa
  • Hjalmar Edvard Tawast (1880–1952), apteekkari, valtiopäivämies
  • Saima Tawast-Rancken (1900-1983), lääkäri, fysioterapian kehittäjä ja professori

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d Tawast Suvut ja vaakunat, Suomen Ritarihuone.
  2. a b c d e f g Adliga ätten Nr. 64: Tawast Ätt- och vapendatabas, Ruotsin ritarihuone. (ruotsiksi) Viitattu 29.9.2012.
  3. Tavast, Arvid Henrikinpoika Kansallisbiografia-verkkojulkaisu (maksullinen). Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
  4. Adliga ätten nr. 189: Stålarm-Tawast Suvut ja vaakunat, Suomen Ritarihuone.
  5. Veli-Matti Autio: Tawaststjerna (1600 - ) Kansallisbiografia-verkkojulkaisu (maksullinen). 23.3.2007. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
  6. Tawast, Johan Fredrik (1763 - 1841) Kansallisbiografia-verkkojulkaisu (maksullinen). Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.