Tämä on lupaava artikkeli.

Sperduti nel buio

Kohteesta Wikipedia
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Sperduti nel buio
Elokuvan päähenkilöt.
Elokuvan päähenkilöt.
Ohjaaja Nino Martoglio
Käsikirjoittaja Roberto Bracco
Perustuu Roberto Braccon näytelmään
Säveltäjä Enrico De Leva
Kuvaaja Lorenzo Romagnoli
Leikkaaja Nino Martoglio
Pääosat Giovanni Grasso, Virginia Balistrieri, Dillo Lombardi, Maria Carmi
Valmistustiedot
Valmistusmaa Italia
Tuotantoyhtiö Morgana Film
Ensi-ilta 19. syyskuuta 1914 (Napoli)
Kesto 1870 metriä
Alkuperäiskieli mykkäelokuva
Aiheesta muualla
IMDb

Sperduti nel buio (”Pimeään kadonneet”) on vuonna 1914 valmistunut italialainen mykkäelokuva. Roberto Braccon näytelmään perustuvan elokuvan on ohjannut Nino Martoglio. Sitä pidetään yhtenä italialaisen neorealismin edeltäjistä. Sperduti nel buion ainoa säilynyt kopio katosi toisen maailmansodan aikana.

Juoni[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Paolina on Vallenzan herttuan avioton tytär, joka hankkii elantonsa kerjäläisenä ja pikkurikollisten apurina. Sokea Nunzio soittaa viulua kasvatusisänsä kapakassa. He tapaavat sattumalta toisensa, pakenevat riistäjiään ja perustavat yhteisen kodin. Paolinan vanha isä ryhtyy etsimään tytärtään, mutta ei löydä häntä, vaikka tämä elää aivan hänen vierellään. Herttua kuolee ja jättää omaisuutensa petolliselle Livialle. Paolinan entinen rakastaja Gennaro uhkaa tappaa Nunzion, jos nainen ei suostu hänen ehdotuksiinsa. Gennaro tunkeutuu heidän kotiinsa, mutta Nunzio tekee hänen aikeensa tyhjiksi. Pariskunta pakenee kaupungista ja jatkaa vaellustaan pimeydessä. Nunziolle pimeys on fyysistä, Paolinalle moraalista.[1]

Näyttelijät[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

 Giovanni Grasso  … sokea Nunzio  
 Virginia Balistrieri  … Paolina  
 Dillo Lombardi  … Vallenzan herttua  
 Maria Carmi  … Livia Blanchardt  
 Totò Majorana  … Nunzion kummisetä  
 Vittorina Moneta  … Paolinan äiti  
 Gina Benevuti  … Nunzion äiti  
 Ettore Mazzanti     
 Maria Balistrieri  … [1][2]  

Tuotanto, teemat ja vastaanotto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Historiallisten spektaakkelien ja yläluokkaisten intohimodraamojen rinnalla italialaisessa mykkäelokuvassa esiintyi myös kirjallisuuteen ja teatteriin perustuvia realistisia pyrkimyksiä. Voimakkaimmin ne näkyivät Napolissa tuotetuissa elokuvissa.[3]

Tyyliltään ja ilmaisultaan realistisista elokuvista kuuluisimpia ovat Gustavo Serenan Assunta Spina (1915) sekä Nino Martoglion Sperduti nel buio, joka perustuu Roberto Braccon samannimiseen näytelmään (suomeksi Hämärän lapsia, 1901)[3]. Se kuuluu Morgana Filmin tuottamaan trilogiaan, jonka muut osat ovat Capitan Blanco (1914) ja Émile Zolan romaaniin perustuva Teresa Raquin (1915)[4]. Juoneltaan melodramaattinen teos kuvaa Napolin köyhälistön slummeja, joiden vastakohtana ovat yläluokan loisteliaat palatsit. Yhteiskuntakriittinen elokuva kiinnittää huomiota henkilöhahmojen psykologiaan ja esittää heidän ympäristönsä mahdollisimman todenmukaisena ja konkreettisena.[5] Sen musiikista vastasi Enrico De Leva, joka oli tehnyt Braccon näytelmään laulun Passero sperduto[2].

Elokuvan yleisö- ja arvostelumenestys oli aikanaan heikko[3]. Sen myöhempi maine perustuu Umberto Barbaron ja muiden kriitikoiden Cinema-lehdessä 1930-luvun lopulla julkaisemiin ylistäviin arvioihin[4]. Kokeellisen elokuvakeskuksen opiskelijoille esitettynä elokuva vaikutti toisen maailmansodan jälkeisen italialaisen neorealismin syntyyn[5]. Sperduti nel buion ainoa säilynyt kopio katosi sodassa saksalaisten ryöstösaaliin mukana, mikä on tehnyt siitä eräänlaisen elokuvahistoriallisen myytin. Elokuvasta voi muodostaa käsityksen Bianco e Nero -lehden erikoisnumerossa vuonna 1987 julkaistun käsikirjoituksen, stillkuvien ja muiden materiaalien avulla.[1] Sperduti nel buion kohtalosta on tehty myös dokumenttielokuva[6].

Roberto Braccon näytelmästä on tehty myös toinen samanniminen elokuva vuonna 1947. Camillo Mastrocinquen ohjaamassa elokuvassa Nunziota esittää ehkä hieman yllättävästi Vittorio De Sica.[1]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d Bianco e Nero, numero speciale: Il cinema muto italiano 1914, seconda parte (1993), s. 233–238.
  2. a b Sperduti nel buio, s. 119–120. A cura di Alfredo Barbina. Biblioteca di Bianco e Nero 1. Supplemento al n. 4/1987 di ”Bianco e Nero”, rivista del Centro Sperimentale di Cinematografia. Torino: Nuova ERI – Edizioni RAI, 1987.
  3. a b c Brunetta, Gian Piero: Cent’anni di cinema italiano, s. 71–75. Bari: Editori Laterza, 1991. ISBN 88-420-3851-2.
  4. a b Brunetta, Gian Piero: The History of Italian Cinema, s. 52–53. Princeton, Oxford: Princeton University Press, 2003. ISBN 978-0-691-11988-5.
  5. a b Leprohon, Pierre: The Italian Cinema, s. 40–42. London: Secker & Warburg, 1972.
  6. The Hollywood Reporter hollywoodreporter.com. Viitattu 30.12.2015.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]