Sovjetologia

Kohteesta Wikipedia
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Sovjetologia on nimitys Neuvostoliiton olemassaolon ja erityisesti Kylmän sodan aikana lännessä vallinneelle (tieteelliselle ja muulle) tutkimukselle, jonka tarkoitus oli analysoida ja ymmärtää Neuvostoliiton hallintojärjestelmää, politiikkaa, talouselämää ja käytäntöjä sekä yhteiskuntaa kokonaisuudessaan. Sovjetologisen tutkimuksen lähtökohtana oli Neuvostoliiton näkeminen totalitaristisena järjestelmänä, jossa valtio ja johtava puolue pystyivät alistamaan valtaansa kaikki yhteiskunnan osat, eikä mitään yhteiskunnan osaa tai toimintoa voida tarkastella ilman tämän alistussuhteen huomioon ottamista. Tämä alistaminen koski myös Neuvostoliiton lehdistöä ja siellä harjoitettua tieteellistä tutkimustoimintaa.

Järjestelmällisen tieteellisen tutkimuksen lisäksi sovjetologiaksi kutsuttiin lehdistön ja muiden tahojen harjoittamaa analyysia, joka yleensä liittyi päivän politiikkaan ja siitä tiedottamiseen. Kun Neuvostoliitossa ei harjoitettu länsimaistyyppistä vapaata tiedonvälitystä, vaan viranomaisten tiukasti kontrolloimaa, vähintäänkin valikoivaa tiedottamista, jonka tarkoituksena oli vahvistaa vallitsevaa yhteiskuntajärjestelmää, oli länsimaisittain katsoen luotettavan kuvan saamiseksi käytettävä erityisiä menetelmiä mm. "rivien välistä lukemista" ja pientenkin epäsuorien vihjeiden tulkitsemista. Tällaisia vihjeitä saattoivat olla esimerkiksi muotokuvien asettaminen ja poistaminen, henkilöiden istuma- tai seisomajärjestyksen muutokset virallisissa tilaisuuksissa. Tällaista tutkimusta harjoitettiin erityisesti Yhdysvalloissa ja sen liittolaismaissa, ja sen tarkoitus ei ollut puhtaan tieteellinen vaan ennen kaikkea poliittinen, jopa puolustuspoliittinen: haluttiin ennustaa Neuvostoliiton politiikan muutoksia, mm. laajentumishalun ja alusmaiden kontrollin kannalta.

Sovjetologia Neuvostoliiton jälkeen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jälkikäteen sovietologiaa on usein arvioitu yksinomaan siltä kannalta, miten hyvin se onnistui ennakoimaan Neuvostoliiton hajoamisen. On myös esitetty kritiikkiä, jonka mukaan totalitarismiteoria oli liioiteltu, ja liian sokeasti siihen tuijottaminen esti huomaamasta rakennelman hajoamiseen johtaneen, valtiosta rippumattoman liikehdinnän[1].

Länsimaissa varsinkin Neuvostoliiton jälkeistä sovjetologiaa, mutta joskus myös vanhempaa, on kutsuttu nimellä kremlologia. Nykyään sen tavoitteena on ainakin osittain samoin menetelmin arvioida ja ennakoida valtasuhteita ja virallisen politiikan muutoksia Venäjällä.

Sovjetologia Suomessa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomessa varsinaista sovietologiaa ei harjoitettu virallisesti. Neuvostoliitto ei katsonut tuollaista tutkimusta suopeasti, eikä Suomen virallinen ulkopolitiikka halunnut ärsyttää itänaapuria. Suomessa enemmänkin välitettiin neuvostoliittolaisten tiedonlähteiden antamaa informaatiota. Siihen perustui myös maassa harjoitettu Neuvostoliittoa koskeva tieteellinen tutkimus, jota on kutsuttu myös nimellä idäntutkimus. Toisen maailmansodan jälkeen perustettu Neuvostoliittoinstituutti oli yksi tällaiselle tutkimukselle perustettuja organisaatioita, mutta sen toiminta muuttui hyvin pian perustamisensa jälkeen tiedotusluontoiseksi ja hyviä naapuruussuhteita tukevaksi. Joskus sovjetologiaksi kutsuttiin Suomessakin reaalipolitiikkaan liittyvää taitoa tulkita neuvostojohtajien sanomisia ja vetää siitä Suomen sisäpolitiikkaa koskevat "oikeat" johtopäätökset (ks. suomettuminen).

Suomessa Neuvostoliiton hajoamisen jälkeiseen tilintekoon liittyi yhtäältä voimakas keskustelu ja menneen tutkimuksen arviointi, johon liittyi sekä nykyisen että menneen kritiikki, jopa puheet tutkimuksen jälkisuomettumisesta. Toisaalta Suomen Akatemia ja korkeakoulut ryhtyivät suuntaamaan resursseja Venäjän tutkimukseen. Akatemia myönsi joulukuussa 1994 21 miljoonaa markkaa Venäjän ja Itä-Euroopan tutkimusohjelmalle, joka käynnistyi ripeästi Suomen liityttyä EU:n jäseneksi. EU:ssa oletettiin Suomen voivan tarjota sellaista Venäjää koskevaa tietoa, jota muualla ei ole tarjolla ja Suomessa tartuttiin haasteeseen. Helsingin yliopiston yhteyteen perustettiin valtakunnallinen Venäjän ja Itä-Euroopan tutkimuksen ja opetuksen keskus, Aleksanteri-instituutti. Myös alan professuurin perustamista Suomeen esitettiin. Uusia hankkeita kritisoitiin voimakkaasti siitä, että ne olivat kovin byrokraattisia ja virkamiesjohtoisia, ja myös siitä, että niiden johtoryhmät oli miehitetty vanhoilla neuvostoajan vuorineuvoksilla ja poliitikoilla. [2]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Mikko Lagerspetz, Postsosialistinen identiteettikriisi ja kansalaisyhteiskunnan näköalat Kosmo 3/1999.
  2. Kaija Laitinen, Venäjän-tutkimus tuuliajolla? Poleemi 4/1997, Helsingin yliopiston poliittisen historian opiskelijoiden lehti.